Kesän ja syksyn aikana yritimme päästä vesille niin paljon kuin arjen aikataulut antoivat periksi. Kaiken kaikkiaan vajaa kymmenkunta kertaa ehdimme seikkailla eteläisen Suomen pikkujoilla meloen, esteitä ylittäen ja koskessa pulikoiden. Nyt Vohandun jälkeen totesimme Tiukun kanssa että nämä treenit olivat loistavia harjoituksia juuri Vohandua varten. Syksyn aikana alkoi vointini huonontua ja vuodenvaihteessa diagnosoitiin mykoplasma. Alkuvuosi menikin sitten pakkolevolla ja lääkekuureilla. Osallistuminen Vohanduun alkoi vaikuttamaan tuhoon tuomitulta. Vasta pari viikkoa ennen reissua sain terveen paperit ja luvan melomiseen. Keskustelimme vielä Tiukun kanssa lähteäkö vaiko eikö mutta tunnetusti järkevyys ei ole valttejamme. Joten matkaan lähdettäisiin ilman mitään paineita, ainoana päämääränä päästä maaliin.
Saavuimme Otepään Kylpylähotelliin, joka toimi tukikohtanamme koko reissun, perjantaina myöhään iltapäivällä. Kävimme syömässä ja aloitimme varusteiden säätämisen. Säätö olikin melko selvää kauraa paitsi että unohdin ottaa juomaletkun suutinosan mukaan. Pieni paniikin poikanen ehti syntyä ennen kuin blondiaivot ja jesari ratkaisivat ongelman tyydyttävästi. Sitten maistui uni.
Kello herätti 04.30 ja vedimme vermeet päälle ja söimme aamupalan. Minä varustauduin kuivapuvulla, joka oli lääkärin ehto osallistumiselle. Alle laitoin polvipituiset trikoot ja pitkähihaisen teknisen kerrastopaidan. Jalkaan paksut villasukat ja crocsit. Päähän buff ja käsiin neopreenihanskat. Tiuku sen sijaan lähti matkaan kevyemmin ja suunnitteli vaihtavansa kuivapuvun päälle vasta kuohuvammalle osuudelle.
Saavuimme Vöruun, jossa oli havaittavissa pientä aamuruuhkan kaltaista kisapaikan suunnalla. Löysimme parkkipaikan sivukadulta ja minä lähdin hoitamaan kisamateriaalien haun ja Tiuku lähti etsimään purkkia Sarin kanssa. Kun näin purkin ensi kerran, oli se inhoa ensisilmäyksellä. Mielessäni ajattelin että tuollako hirvityksellä pitäisi meloa 100km. No ei auttanut itku markkinoilla, kannoimme purkin lähtösillan taakse pienelle hiekkarannalle lastausta ja säätöjä varten. Kiinnitimme äyskärin, pumpun ja varusteet sekä fyllasimme istuimet korkeammiksi purkintoimittajien liivien avulla, jotta ylettäisimme edes melomaan. Tarpeeksi korkeaa alustaa en kuitenkaan voinut kasata silla painopiste olisi noussut liian korkealle meidän melontataitoihin nähden. Näillä oli siis mentävä ja nousimme purkkiin ja meloimme lähtölinjan tuntumaan 500 muun purkin seuraan.
Lähtötykki pamahti ja koko lauma sinkosi matkaan. Tungosta riitti koko järven kierron ajan. Koko ajan joku kolisteli perään tai huitoi melalla. Oli vaan melottava kieli keskellä suuta ja yritettävä pysyä pystyssä. Järven loppupäässä tungos hiukan väljeni mutta kun pääsimme joelle, sumppu oli taas valmis. Matala jokivesi muistutti lähinnä mämmiä sekä väriltään että koostumukseltaan. Paatti tuntui kulkevan melko tahmeasti aina 31km:n kohdalle Paidraan, jossa oli lyhyt kanto. Pidimme myös pienen tauon, joka sisälsi myös puskakäynnin. Puskakäynti kuivapuvussa on melko haastavaa mutta siitäkin selvittiin ilman ylimääräisiä vahinkoja. Samalla tauolla tarkistin varusteita takasäiliöstä ja kas kummaa sen pohja oli täynnä vettä ja varustepussi kellui iloisesti laineilla. Perskuleen purkki vielä vuosikin. Äyskäröinti/pumppaus kuuluikin sitten loppumatkalla pakollisiin toimenpiteisiin joka pysähdyksellä.
Seuraava etappi oli 10km, Leeviin, toiselle kantopaikalle. Ja mikä ihaninta siellä saisi soppaa. Vatsassa tuntuikin jo vajetta. Väli sujui hyvin ilman mitään mieleenpainuvaa kohellusta. Leevissä saimme kantoapua järjestäjiltä ja siirsimme purkin lähelle vesillelaskupistettä ja sitten vasta sinkosimme syömään. Ai että hernari maistui taivaalliselta! Jälkkäriksi vedettiin vielä omia herkkuja, tyhjennettiin purkki ja Tiuku hyppäsi kuivapukuun. Muistimme myös nostaa peräsimen ylös, sillä edessä olisivat kuohuvimmat 14km. Jos alkumatka sujui melko tasaisesti ilman mitään erityistä niin nyt sitten oli tarjolla useita sykettä nostavia melkein nurin tilanteita. Ensimmäiset kuohut, jossa oli päävirrassa tiukka mutka vasuriin, Tiuku huutaa simppelisti kivi ja silmänräpäyksessä oli purkki poikittain virrassa. Siinä sitten temmellettiin ja lopulta oltiin selkä menosuuntaan päin pienessä sivuvirrassa ja poikittainen puu lähestyi uhkaavasti. Siinä sitten melottiin vastavirtaan ja yritettiin katsoa sopivaa rakoa mihin tunkea kun purkkeja tuli virtaa alas solkenaan. Huomasimme pian että vain röyhkeät pärjäävät täällä ja kiilasimme pieneen rakoon. Saimme kun saimmekin purkin sen samaisen saakuran kiven kautta takasin virtaan. Huokasimme syvään ja nauroimme että tätä tämä nyt sitten on. KIVAA!
Seuraavaan virtakohtaan jouduimme lähtemään kumilautan takaa. Ja kuinka ollakaan lautta karahti kiveen ja jäi sen päälle pyörimään tukkien koko väylän. No siinä sitten oltiin taas poikittain virrassa lautan kyljessä. Virta alkoi painaa minua lautan alle ja karjaisin jotain, en muista mitä mutta tajusivat lautallakin sentään toimia. Yksi jäi pitämään meidän paattia paikoillaan ja loput vaihtoivat lautan toiseen reunaan painoksi. Lautta irtosi ja me jäimme keikkumaan kivelle keinulaudaksi. Siinä sitten hetken puuhastelua yhteistuumin ja pääsimme jatkamaan matkaa. Seuraavat kuohut sujuivatkin sitten hienosti ilman mitään kohelluksia. Olimme sopineet pysäyksestä Syvähavvaan mutta virta vei niin mukavasti ja kuohut olivat vapaana että huikkasimme huollolle että Reossa nähdään. Ja laskimme syvahavvan suorastaan lentäen läpi. Olo oli kuin kuningattarilla. Matka Reoon sujui kommelluksitta ja pääsimme nauttimaan hienoista jokimaisemista, sinivuokoista ja kannustavista mökkiläisistä.
Saavuimme Reoon ja takana oli 55km melontaa. Jee, enää vajaa puolet jäljellä! Rantauduimme ja etsimme huoltajaa, ei näkynyt. Tiuku yritti soittaa, ei vastaa. Pyysin Tiukua katsomaan hiukan edempää, jos Sari olisi siellä. Tiuku ei jaksanut, sitten söimme eväitä. Minä en edes jaksanut nousta purkista kun eväkset olivat käden ulottuvilla. Tiuku tyhjensi takaluukun taas vedestä. Päätimme jatkaa matkaa. Pääsimme ehkä 10m rannasta kun pongasimme Sarin istumassa joen penkalla. Rantauduimme uudelleen ja Tiuku riisui kuivapuvun ja lähti jatkamaan matkaa hemaisevassa verkkoneulospaidassa...meikäläinen kehitti siinä purkissa istuessa melkoisen hysteerisen hihityshepulin, joka onneksi meni ohi kun päästiin joelle takaisin. Laskimme myös peräsimen takaisn ja se oli melko juhlallinen hetki, Melonta keveni kummasti ainakin mínun osaltani. Seuraavana oli 9km päässä oleva Pindi tähtäimessä. Ilmassa alkoi olla hiukan väsymystä kun saavuimme Pindiin. Kysyin Tiukulta että paljonko on 45-9. Tiuku ihmetteli että miksi kysyn moista. Kerroin että niin paljon on enää jäljellä kilometreinä. Silloin Tiukukin innostui asiasta ja saimme blondien laskuopilla tulokseksi 36km. Eihän se ollut enää paljon mitään. Pindistä rutistettiin 15km Leevakuun, jossa saataisiin taas soppaa. Matka sujui kommelluksitta paitsi että perämiehellä alkoi olemaan vaikeaa erottaa oikea ja vasen ja teimme pari pientä mutkaa.
Leevakussa rantauduimme, Tiuku sulavasti ja minä jäykkänä kuin rautakanki, sisäreisiä kramppasikin mukavasti. Sari auttoi meitä järjestäjien kanssa kantamisessa. Kaalisoppa maistui taas mainiolta ja puskatauollekin oli pakko mennä jumppaamaan. Sieltäkin selvisin ilman lisävahinkoja, onneksi. Burana maistui myös tässä vaiheessa minulle. Ahtauduimme purkkiin ja totesimme että nyt on jäljellä enää 24km ja se mennään vaikka uimalla, jollei muuten. Kun taukoilimme urakalla meidän ohitsemme meni monia purkkeja. Vaikka melonta tuntui jo jokaisella vedolla aloimme tavoittaa edellä meneviä purkkeja ja sekös jos mikä antoi mukavaa lisäpotkua. Ja varsinaiset kiksit saimme, kun tavoitimme ja ohitimme kolmen nuoren kaverin meloman avokanootin ties monennenko kerran. Voi niitä poikien epäuskoisia "taasko nuo eukot tulevat"-ilmeitä. Saavuimme Räpinään hämärän muuttuessa säkkipimeäksi. Räpinän ranta oli melko jyrkkä ja ikävän mutaisen liukas. Tyylipisteistä viis mutta rantaan päästiin. Huutelimme Saria mutta vastausta ei kuulunut. Päätimme jatkaa matkaa. Join redbullin kun Tiuku ja apuri kantoivat purkin vesillelaskurantaan. Meikäläinen keskittyi pystyssä pysymiseen ja kartan lukemiseen loppujen 9km:n osalta. Sitten oli vuorossa tyhjennys ja sitä vettä riitti. Olisi tietenkin ollut fiksumpaa tyhjentää purkki jo rantautuessa mutta kun siinä oli ruuhkaa niin ei jääty tukkeeksi.
Pääsimme vesille ja totesimme yön olevan sysipimeä. Näkyvyys oli melkoisen rajoittunutta kun sumuakin vielä pukkasi. En nähnyt lampun valossa eteenpäin vain sivuille. Jättäydyimme sivuun ja kehotin Tiukua kiskaisemaan redbullin kiduksiin. Tiukun nautittua juomansa lähti matkaan kolmen paatin letka, johon kärppinä meloimme mukaan. Letkaa veti miesyksikkökajakki ja ihan hyvää vauhtia hän meloikin, kunnes noin kilometrin kohdalla veti sivuun. Ei auttanut muuta kun meloa letkan kärkeen. Loppumatka melottiin melko keskellä jokea, kun ei yhtään tiedetty mitä vastaan tulee. Tosin kehotin pitämään vasenta rantaa silmällä, jottei päädytä Venäjälle sivujokea pitkin. Ohjasin aivan sokkona Tiukun ohjeiden mukaan. Ainoa sanat, joita vaihdoimme oli Tiukun käskyt vasemmalle, oikealle, vielä vähän, riittää. Ja saimmekin purkin kulkemaan eteenpäin ihan kelvollista vauhtia. Epäuskoisina tiirailin joen oikealla puolella näkyvää kylttiä ja hihkuin että jäljellä on enää pari kilsaa. Ai että se antoi potkua. Miesyksikkö kiri ohitsemme ihan lopussa. Se se meitä lannistanut, vaan meloimme maaliin naamat leveässä hymyssä, tuulettaen sydäntemme kyllyydestä. Rannassa totesimme että ne pari muuta purkkia olivat jääneet meidän letkasta ja hihkuimme lisää! Rantautuminen olikin oma tarínansa. Tiuku kömpi purkista suht sulokkaasti mutta meikän oli hiukan keräiltävä itseään, jotta pääsin ylös. Tiuku ehdotti "Vanjärven-tiikerirantautumismallia" ja taas hirnuttiin naurusta. Noh, rantaan päästiin joka tapauksessa. Rannassa ei näkynyt Saria vieläkään ja soitin hänelle. Sari oli ällikällä lyöty ja sanoi meidän olevan aika jõgikarhuja kun ehdimme livahtamaan Räpinästä ja melomaan maaliin.
Melonnan jälkeen maistui taas ruoka mahtavalta. Saimme myös upeat keramiikkamitalit ja diplomit. Tämän jälkeen itsensä voittaneet Jõgikarhut suuntasivat tukikohtaan pesulle ja untenmaille. Sunnuntai kului rentoutuessa kylpylässä ja hoidoissa sekä jälkispekulaatioissa. Loistavan hyvä ruokakin näytteli pääosaa sunnuntain vietossa. Kotimatkalle suuntasimme sitten maanantaina.
Mitä reissusta sitten opimme? Opimme että viidakon laeilla mennään. Opimme että lautat ohitetaan heti kun mahdollista.Opimme että lauttojen takana ei lasketa koskia. Opimme että sitkeydellä pääsee maaliin, vaikka onkin aivan puhki. MAHTAVA REISSU MITÄ PARHAIMMASSA SEURASSA. Kiitos Jõgikarhut
Hiutale-Virva alias Perä-Jõgi
PS. Palautuminen on edennyt hyvin, enää ei satu nauraminen kyljyksiin ja vatsalihaksiin.
