Lappee-Jukola eli Katastrofi-Jukola

On lähes vuosi Jukolanviestistä. On siis aika kirjoittaa siitä.

21:55 havahdun. Olen nukkunut pommiin, kun en kuullut herätyskellon soittoa puolta tuntia aikaisemmin. Jukolan avauksen sisäänmenoportilla pitäisi olla 35 minuutin, viimeistään 45 minuutin päästä ja matkaa sinne on 2,5kilometriä, puhumattakaan unenpöpperöisyydestäni, joka vie ajasta 10 minuuttia ennen kuin havahdun tosiasiaan. Tavarani eli juoksureppuni lamppuviritelmineen ja geelijuomineen sekä pukeutuminen ja suihkukamojen organisointi ovat täysin puolitiessä. Tiedättehän, ettei suunnistuskenkien nauhoittaminenkaan teippauksineen ole nopeaa. Palaa mieleen edellinen ja ainoa Jukolan viestin avaukseni Hakunilassa 2012, jolloin tytöt ympärillä stressasivat lähtöön ehtimistäni. Nyt tytöt ovat jossakin kilpailualueella menossa.

Ilmeisesti stressi- tai jännitystasoni eivät olleet kovin korkeat, kun uni kerran maittoi. Avausosuus oli langennut minulle vain muutamaa viikkoa aiemmin, sillä muut lyhyemmät osuudet olivat muidenkin kiinnostuksen kohteena. Lähes kahden vuoden juoksutauko ennen 2016 kevättä polvionnettomuuden ja -leikkauksen vuosi, ja vähintään yhtä pitkä yösuunnistustauko saivat hiukan mietteliääksi. Olin tehnyt muutamia lyhyitä vetotreenejä, pari pidempää juoksulenkkiä ja muuten-vaan suunnistanut kevään aikana. 

Yösuunnistusharjoituksen hämärää odottelemassa...

 Yösuunnistustreeni tuntui pakolliselta ja tein sen maanantai-tiistaiyönä ennen Lappee-Jukolaa. Treeni tuli todella tarpeeseen ja yksin yöllä haasteellisella radalla jouduin nöyrtymään ja toteamaan tasoni. Viikon aikana mm. flunssa varoitteli nurkan takana.

Koska mieheni ja minä olimme kumpikin Jukolan viestissä ja vielä avauksessa, päätimme olla ottamatta 4-v. tytärtä mukaan tapahtumaan. Jukolan alusviikolla ratkaisu osoittautui sääennusteiden valossa enemmän kuin hyväksi. Hoitajan piti päästä takaisin Turkuun sunnuntai-illaksi, mutta totesimme sen onnistuvan, vaikka mies oli ankkuriosuudellakin. Automme päätti sanoa sopimustaan irti perjantaina ja hankimme yhteiskyydin. Bueno! -sehän on vain kannatettavaa!

Juoksen lähtöalueelle ja ehdin hyvin. Kuraa on jo niin, ettei sitä kannata kierrellä. Lähtönumerona 1235 tarkoittaa jo vähän hitaampia rivejä. Edellisen avauskokemuksen perusteella alkuviitoitus kannattaa juosta minkä lyhyistä kintuista lähtee, jottei metsässä jää hitaisiin letkoihin. Pingon siis menemään. Löydän reunaviitoituksen vierestä 20cm ”vapaan kaistaleen”, joka on minulle tarpeeksi ohittamiseen. Ennen lähtökolmiota massa pysähtyy täysin, mutta onneksi minulla on kaistaleeni. Onnittelen itseäni, kun pääsemme varsinaiseen metsään, sillä tiheä vihreä alue on raivostuttavan hidasta. Suunnistuksesta ei voi puhua, kun olen sen verran karttaa vilkaissut, että tiedän suunnan. Äly oli jätetty viisaammille, totean suorituksen jälkeen. Ensimmäisen rastin jälkeen aloitan suunnistamisen, mutta hyödynnän letkoja. Vauhti on pääosin niin hyvää, että kovempaa en pystyisi menemään. Osuuden loppupuolella alkaa jotkut letkat olla hiukan hitaita, mutta itsellä ei ole enää puhtia ohituksiin. Rastit löytyvät hyvin muutamaa koukkua lukuun ottamatta. Pari kertaa itselleni tyypilliseen tapaan kaivan käsilläni sammalta eli lennän rähmälleni. Voin olla tyytyväinen suoritukseeni, kun tulen vartin ennen odottamaani aikaa maaliin. Ja siitäkin, että seuraavan osuuden juoksija on jo odottamassa.

Mari-Hiutale

Siirryn saunomaan. Kysyn saunahenkilökunnalta, onko sauna varmasti lämmin. ”Lämmin on.” Kohta istun muutaman naisen kanssa yhden kiukaan saunassa, josta löylyä ei riitä lämmittämään saunatelttaa, tuuli vinkuu sisään ja katosta tippuu kylmiä höyrypisaroita. Seisoen saattaa ylävartalo tarjeta. Onneksi on hyvä mieli ja tilanne on lähinnä koominen. Onneksi suihkusta tulee lämmintä vettä.

Suvi saunanraikkaana

Lähdön hetkillä, kun seurueemme lähestyy peltoparkkipaikkaa, kuskimme vihjaa, että siellä on jotkut saattanut joutua odottelemaan traktorihinausta tunteja. Tulemme tilanteeseen, jossa jokainen auto joudutaan hinaamaan vellistä pois. Meidän automme on blokannut erään jo pari tuntia odottaneen brittiryhmän pakettiauton, joten sen asian varjolla houkuttelemme traktorin parissa kymmenessä minuutissa meitä hinaamaan. Tukimme muun tieliikenteen ennen kuin traktori jatkaa matkaa. Kuski pyytää suorituksesta 20€. Hetkellinen ihmettely ei estä meitä maksamasta, sillä tiedämme olleemme onnekkaita, kun pääsimme niinkin nopeasti pellolta pois. Myöhemmin kuulemme, ettei muut ole palveluista maksaneet.

Pysähdykset täytyy pitää lyhyinä, sillä muuten lapsemme hoitaja ei ehdi bussiin. Tulemme kuitenkin kahden auton vakavaan auto-onnettomuustilanteeseen Mikkelin pohjoispuolella ja jäämme siihen auttamaan ennen kuin pelastushenkilöstö saapuu. Tuntuu, että onnettomuuksia pariin päivään on ollut ja kuulunut tarpeeksi, kun pikkuveljeni sattui ensimmäisten joukossa Jukolan polulla sattuneeseen puunkaatumisonnettomuustilanteeseen.

Kello rientää ja odotettavissa on välitön hoitajan bussille vienti kotiin tultua. Yhtäkkiä 13 kilometriä ennen kotia eturenkaasta alkaa kuulua onttoa huminaa. Tsadam: kumi on puhki! Teen välittömän päätöksen jatkaa matkaani liftaamalla. Kurasaappaissa ja retkivarusteissa saan ensimmäiseltä autolta kyydin. Mikä tuuri! Oman automme korjauksen ajaksi saadulla vuokra-autolla heitän lastenhoitajan välittömästi linja-autoasemalle. Hyvin ehtii, kun kymmenen minuuttia jää vielä aikamarginaalia. Huokaisen ja rauhoitan itseäni. Jotenkin on ollut vauhdikkaan tuntuinen vuorokausi.

Ai niin: Se oli suunnistusreissu. Iloitsin taas joukkuetekemisestämme ja naisenergiasta kurakelissä. Ehdin minä iloita Kooveen voitostakin! Tiedän, kuinka paljon se merkitsi muun muassa Janille. Suunnistushan on se pääasia Jukolassa – vai oliko se sittenkin se tapahtuma?

Suvi S., Aino ja Elina -hiutaleet

Tarinoi: Suvi S.