torstai 7. tammikuuta 2016

SELKÄVAIVAISEN URHEILIJAN TARINA JA TASAPAINON ETSINTÄ Vol 2.

AIKAISEMMASSA postauksessa kirjoitin siitä, miten urheilijan urani on kulkenut selkävaivojen aallonharjoilla ja pohjilla. Tässä kirjoituksessa tarkastelen samaista prosessia tasapainon tavoittelun ja elämänhallinnan kannalta. Avattakoon alkuun elämänfilosofiaani sen verran, että jo ennen selkävaivojani uskoin, että
- jokaisella on elämässään haastekohtia, joiden tehtävä on kasvattaa meitä ihmisinä

- olemme kokonaisuuksia, joista ei ole mahdollista erottaa fyysistä, henkistä tai sosiaalistakaan ulottuvuutta. Selitysmalleja haasteisiin kuuluu etsiä jokaisesta ulottuvuudesta. (Nyt joku kysyy, mitä tekemistä sosiaalisuudella ja välilevyn pullistumalla on. Kannatan eteenpäin lukemista.)
- olemme luontaisesti kehollisia toimijoita

VAIHE 1. MERKIT

Kaksi vuotta ennen selkäni totaalista romahdusta minulla särki aika ajoin erityisesti pakaran yläosa. Koetin sitä venytellä ja hierotuttaa. Toimet saattoivat auttaa, mutta usein eivät. Syytin itseäni liian vähästä venyttelystä suhteessa tekemisiin. Muistan myös, että ainakin kerran olin ennen pidempää seikkailukisaa epätoivoinen kivun suhteen, koska en saanut sitä mitenkään hallintaan. Vieläkään en ajatellut, että kyseessä olisi jokin tekijä, joka saattaisi vaatia lääkärissäkäyntiä.

Liikkuvilla ihmisillä on useimmiten hyvä tuntuma kehoonsa. Tunnistamme kehon muutoksia herkästi ja tunnistamme tilan, missä kaikki ei ole kunnossa tai keho tarvitsisi lepoa ja huoltoa. Toinen asia on, kuinka valmiit olemme kuuntelemaan kehon viestejä. Kehomme saattaa ”pyytää” vapaapäivää, mutta mieli tekisi maksettuun ja ohjattuun jumppaan tai ”vaikka vaan kevyelle” lenkille. Meillä voi myös olla kehontuntemuksia, joita luonnehdimme ominaisuuksiksemme. Erityisesti tilanteissa, joissa oudot tai kivuliaat tuntemukset tai liikerajoitteet eivät ole jatkuvia tai mahdollistavat liikkumisen, on vaikea nähdä ja hyväksyä sitä, että tilanteeseen saatettaisiin tarvita kuitenkin apua.

VAIHE 2. SISU JA TOIVO

Kun ensimmäisen kerran jouduin tilanteeseen, etten enää hallinnut kipuja ja hakeuduin niiden kanssa lääkäriin, eivät kohtaamani lääkäritkään osanneet auttaa. ”Kivun sallimissa rajoissa”-liikkuminen on kovasti liikkuvalle ihmiselle melko epämääräinen termi; Siedämme kipua kohtuullisen hyvin ja tietynlainen ”itsensä rääkkäämisen” – kulttuuri tuntuu kuuluvan liikuntaan. Kun ei vielä tunne sairauden tai vamman ominaispiirteitä, ei voi tietää, mitä tapahtuu, jos esimerkiksi selkävaivaisena käy liian rasittavalla kävelyllä tai kaatuu tmv. Yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa tilanteessa, että vaivat vain pahenevat.

Ensimmäinen raju aallonpohja on samanaikaisesti raskain ja helpoin. Raskain siksi, että tilanne on uusi ja omaksumamme liikkuvan ihmisen identiteetti joutuukin pakkolevolle. Mikä minä nyt olen ja millä täytän päiväni? Helpoin siksi, että monessa tapauksessa on mahdollista uskoa tulevaan ja luottaa siihen, että jonain päivänä olen entistä ehompi. Minä ainakin uskoin huolimatta siitä, että säännöllinen kipulääkitys jatkui yli puoli vuotta selän romahduksen jälkeen.

VAIHE 3. ASIAN KOHTAAMATTOMUUS

Kun selän tilanne aaltoili ensimmäisen vaiheen jälkeen vuoden 2010 ajan hyvästä melko huonoon, elin vaihetta, jolloin pohdin keinoja välttää kipua, mutten muuttanut liikkumistapojani- tai tottumuksiani enkä keskittynyt asentoihin tai vauhdin hiljentämiseen. Opettelin ennemminkin tunnistamaan mahdollisimman varhaisia signaaleita tilanteen huononemisesta. Vaihe oli sellainen, että aina kun oli mahdollista liikkua, liikuin, ja aina kun keho alkoi oireilla, aloin himmailemaan. Tuolloin minulla ei ollut säännöllistä ”luottofysioterapeuttia” tai muutakaan apua. Kipulääkkeitä käytin aika ajoin. Välillä olin parin kuukauden ajan tekemättä mitään ja suurimpia tekoja vuoden aikana lienee kolmen viikon aktiiviloma Alaskassa.
 

2011 alusta alkoi näyttää siltä, että selkä alkaa kestää ja aloin luottaa siihen. Lisäsin liikkumista, asetin tavoitteita ja suunnittelin tulevaa. Tein paljon, ja katseeni oli tulevaisuudessa. Olin onnellinen, kun aloin odottaa lasta ja raskausaika alkoi hyvin. Pelkäämäni selkäkivut tulivat kuudennella kuulla. Raskaus- ja imetysaika on oma lukunsa, sillä kehossa tapahtuvat muutokset ovat tilapäisiä samoin kuin hormonaaliset muutokset. Omalla kohdallani imetysaika näyttää olleen hyväksi selkävaivojen kannalta katsottuna. Vieläkään en ollut vaivaton, mutta heikompia kausia ei tullut. Aiemmin notkea selkäni oli hirveän jäykkä. Hoidoissa en antanut koskea alaselkääni, sillä se usein kipeytyi, jos siihen koskettiin. Noudatin myös ohjetta, ettei minun kannattaisi suuremmin venyttää ”takajalkoja” eli välttelin iskiashermoon osuvia venytyksiä.

 

VAIHE 4. TÄYDELLINEN LAMAANNUS JA LIIKKUVIEN IHMISTEN VÄLTTELY 
Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, vuosi 2013 oli minulle huikea vuosi siihen asti, kun selkä alkoi oireilla ja kipeytyä. Loppuvuonna olin taas siinä pisteessä, että jouduin aloittamaan muutaman kuukauden säännöllisen kipulääkityksen. Ensimmäisen kerran olin vakavasti sen kysymyksen äärellä, onko urheileminen minulle hyvästä vai pahasta? Miten olen taas tässä pisteessä, eikö tämä olekaan ohimenevää, vaan ikuista? Missä kohtaa olen tehnyt väärin? Kyseenalaistin kaikki lajini, treenaamisen ja kaiken kehonhuoltoon liittyvän. Kyseenalaistin sosiaalisen verkostoni, sillä huomasin sen sisältävän hyvin paljon liikkuvia ihmisiä ja sitä myötä paljon myös urheilupuhetta. Se ahdisti, sillä en enää kokenut, että voisin vakavasti suunnitella tulevia urheilutapahtumia tai varsinkaan sitoutua joukkueisiin. Tästä alkoi vaihe, jolloin aloin tehdä paljon yksin ja mieluummin yksin, sillä usein seurassa tekemisen jälkeen olin huonommassa kunnossa.

VAIHE 5. AMMATTI-IHMISIIN TURVAUTUMINEN JA PEILIIN KATSOMINEN

Kävin erilaisissa hieronnoissa ja pätevillä fysioterapeuteilla ja yritin löytää vastauksia välttelemällä tiettyjä lajeja, jotka olin huonoimmiksi todennut. Sain hyviä vinkkejä ja uusia tekniikoita käyttöön, kuten Mc Kenzie – menetelmän ja sähköakupunktion sekä allasfysioterapian. Kun pikkuhiljaa olin taas saanut kuntoa nousemaan, päätin osallistua minun kohdalla surullisen kuuluisaan Vehmersalmen Venlojen viestiin. Intohimolajissani, hyvässä flow’ssa ja polven eturistiside poikki!

Tuo polvivamma – niin ikävä kuin se onkin ollut, on antanut minulle lisäaikaa ajatteluun. Olen hyväksynyt sen, että olen selkävaivainen ja on mahdollista, että jotkin liikuntamuodot eivät sovi minulle. Olen myös tullut siihen tulokseen, että kehoa tulee aina valmistella perusteellisesti uusiin lajeihin ja huoltaa raivokkaasti, jos aikoo säilyä vammoitta tai suuremmitta takapakeitta. Olen useamman kerran aloittanut jonkun uinuvan lajin liian huonoilla valmisteluilla. Esimerkiksi hiihtokauden jälkeen hiihtokunto voi olla kova, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että juoksukauden voi aloittaa kylmiltään tai nopeasti juoksua lisäten. Mitä vanhempi keho, sitä pidempi ”lämmittelykausi”. 


Olen myös huoltanut kehoani huonosti, esimerkiksi kuntosalilla käyntiä olen inhonnut ja siksi siitä kieltäytynyt, sekä muutenkin laiminlyönyt keskivartalon lihaskuntoa. En ollut myöskään kyseenalaistanut ajatustoteamustani selkäni jäykkyydestä. Hyväksyin jäykkyyden selkävaivaisuuden ”sivutuotteena” sen sijaan, että olisin kysynyt: Kun selkäni on jäykkä, mitä voin sille tehdä tai keneltä kysyä apua asiaan? En myöskään ole kuunnellut signaaleita tarpeeksi vakavasti. Venlojen viestin alla minulla oli ollut hiukan kummallisia tuntemuksia polvissa. En kuitenkaan tulkinnut tuntemuksia niin vakaviksi, etten olisi voinut tilannetta seurailla. On mahdollista, että polvessa oli tulehdusta, joka altisti polvitapaturmalle.
--

Nyt olen pisteessä, jossa rakennan peruskuntopohjaa vankemmaksi. En ole uskaltanut asettaa kunnolle erityisiä vaatimuksia tai tavoitella tiettyjä lajeja. Sen tiedän, että kovasti haluaisin suunnistamaan ja ensi kesän Lappeenrannan Jukolan viestissä toivoisin olevani viivalla. Juoksu on laji, joka olisi helposti tulkittavissa lajiksi, joka on huono minun selälle. En kuitenkaan ole vielä valmis sanomaan juoksujäähyväisiä, vaan aion taistella sen puolesta, että tekisin tällä kokeilukerralla kaiken viisaammin.

MITEN MOTIVOITUA LIIKUNTAAN ILMAN KILPAILUA JA MITEN KILPAILLA ILMAN SUORITUSPAINEITA?

Yksi paljon minua pohdituttanut teema on kilpailuiden funktio. Miksi haluan kilpailla, mitä lisäarvoa ne tuovat minulle? Miksi haluan tietää iltarastitulokseni tai juoksuvauhtini?

Minulle kilpailemisen ehdotonta plussaa on niiden tuoma nautinto: huikea innostus, joka täyttää toiminnan ja ajatukset ennen kisaa, joukkuetyö, joka haastaa yhteistoiminnan haasteisiin, seikkailukisojen yllätyksellisyys ja uusien hienojen luontokohteiden saavuttaminen sekä tietenkin fyysinen haaste siinä, että saa antaa itsestään kaiken ja testata kuntotasoaan. Miinusta kilpailemisessa on minulle ollut ennen suoritusta ”ylikierroksilla” käynti ja mahan sekaisin olo. Kilpailuiden jälkeen fyysinen olotilani on usein jonkin aikaa huono: ruoka ei kunnolla maistu tai imeydy ja nukun yön huonosti. Lisäksi rasitusvammojen riski moninkertaistuu kilpailusuorituksessa verrattuna normaalitreenaamiseen. Kun liikkuu ryhmässä, ei aina pysty herkästi kuuntelemaan omaa olotilaa ja valitsemaan itselle parhaita vauhteja tai liikkumistapoja. Olen huomannut, että porukkatekemisen seurauksena usein kipuja on enemmän kuin yksin tehdessä.

Kesäkausi 2015 oli elämässäni aikaa, jolloin minulla ei ollut erityistä motivaatiota liikkua. En löytänyt iloa ajatuksesta, että taas nostaisin kunnon nollasta sataan vain todetakseni, että taas kohta olen ”telakalla”. Motivaatio näkyi myös keskivaiheen polvifysioterapialiikkeissä – tein minimin, en yhtään enempää. En keksinyt, miksi minun polven pitäisi olla täydellinen, jos en edes tähtää liikkuvaan elämäntapaan.

Pikku hiljaa syksyn ja polven kuntoutumisen edistymisen myötä olen taas löytänyt motivaation rippeitä. Tunnistan vanhan innokkuuden hiipivän kehossani ja pelkään, että pian löydän taas itseni tekemästä liikaa tai liialla höyryllä. Yritän muistaa oivallukseni ja tehdä asiat toisin. Kuinka vaikeaa onkaan tapojen muuttaminen! Toivon, että vuoden päästä en ole kirjoittamassa juttua, jossa joudun kertomaan vuoden sisäisistä aallonpohjien tuomista oivalluksista, vaan voisin kertoa, miten tasapainon ylläpitäminen on onnistunut! Kilpailukysymykseen minulla ei vielä ole vastausta: Lähipiiriäni seuraamalla olen huomannut, että ne kilpailijat, joilla on vähemmän kilpailuviettiä ja rennompi kilpailuasenne, ovat terveempiä. Tämänhetkinen johtopäätökseni on se, että minun täytyy opetella suhtautumaan kilpailuihin kuin treeneihin: fiiliksen mukaan ja itseä kuunnellen. En tiedä, onko se mahdollista, kun kilpailuhuuma saa minut valtaansa, mutta tutkin sitä.

Tämä on minun tasapainon etsintäprosessini ja kuvaukseni selkävaivaisen matkasta. Olen huomannut, että kunkin liikkujan ja erilaisista vaivoista kärsivien tulee kulkea oma polkunsa ja löytää omat oivallukset niin vaivojen ennaltaehkäisystä, kehon huollosta ja hoidosta kuin myös siitä, mitkä hoitomuodot itselle parhaiten sopivat. Se mikä sopii minulle, ei ehkä sovi jollekin toiselle. Toivotan onnea jokaisen etsintöihin! Liikkua pitää, mutta kuinka paljon: Kerro sinä!


Kirjoittaja: Suvi Saarinen


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti