Iitin soutu 30.6.2012

Enpä vielä viikko sitten kuvitellut, että päätyisin yksikkösoutuun 50km matkalle. Iitin soutuihin oli kylläkin tarkoitus osallistua - vuorosoutusarjaan - mutta kaverin kyynärpääongelmien takia jäin paritta pari päivää ennen kisaa. Nopealla aikataululla ei heti löytynyt paria, joten päädyin plan b:hen eli yksikkövaihtikseen, kun moista minulle ehdotettiin ja koska purkki tuntui järjestyvän helposti. Yön yli nukkumisen jälkeen ajatus rupesi tuntumaan järjettömyydessään mielenkiintoiselta haasteelta, yksikössä kun en koskaan aiemmin ole istunut. Olisi vuorosoutuunkin löytynyt viime hetkillä lähtijöitä, mutta siinä vaiheessa olin jo ehtinyt hakea vuokrapurkin ja kääntää ajatukset kohti tulevaa uutta kokemusta.

Tiimimme etukäteissäädöt eivät loppuneet kuitenkaan tähän. Ellu ja Petra olivat osallistumassa vuorosoutuun, ja vuokranneet paatin paikan päältä. Lähdimme Ellun kanssa kisapaikan lähistölle jo edellisiltana ja matkalla rupesin kyselemään, toimitetaanko heidän veneensä rantaan. Pari puhelinsoittoa ja kävi ilmi, että mitään venettä ei ollutkaan heitä odottamassa. Manasimme pitkään ja hartaasti. Nopeasti valkeni, että ainoa järjestettävissä oleva tapa saada Ellu ja Petra vesille oli minun nyt käyttämättömänä olevan vuorosoutupaattini noukkiminen Munkan rannasta. Löytyi  onneksi vielä se autokin, jossa oli purkin roudaamiseen sopivat leveät kattotelineet. Näin ansiokkaasti ei ollakaan hetkeen säädetty.

Kisapaikalla virittelin takapeilit kiinni ja lastasin purkkiin koko päivän retkeilyn mahdollistavat juomat sekä herkut. Vesille päästyäni totesin ilokseni, että penkin säädöt olivat kohdillaan. Pohkeisiin vetäsin urheiluteipit, ettei penkin liuku-urat hinkkaisi niitä heti verille. Viivalla vielä kysäsin kanssakilpailijalta, että mihinkäs suuntaan me nyt ollaankaan lähdössä, kun en kartan perusteella sitä heti oivaltanut.

Sitten lähdettiin matkaan. Perämelojaa olisin kaivannut aluksi apuun, mutta alkuhässäkästä selviydyttyäni olin iloinen uudesta kokemuksesta. Vene liikkui varsin kevyen tuntuisesti  ja yllätyksekseni en jäänytkään peränpitäjäksi. Yksinsoudun ilo oli kuitenkin ennenaikainen. Takalenkillä kauhea sivutuuli halusi viedä purkkia väkisin selälle, vaikka rannan lähellä olisi pitänyt pysyä. Yhdellä airolla soutelin pitkät pätkät, toisella tarpeen tullen huovaten. Ero samoilla holleilla olleisiin, keskemmälle päätyneisiin soutajiin kasvoi hetkessä edukseni, joten mielessäni päätin toimia toisella kierroksella saman kaavan mukaan. Eipä omassa menossakaan ollut kuitenkaan hurraamista, aallot heittelivät vettä purkkiin sisään ja mahdollinen uimakeikka pyöri mielessä.

Matka takapoijuilta takaisin kohti kisakeskusta ei ollut yhtään miellyttävämpää soudettavaa. Purkki pyrki pyörimään kuin hyrrä ja kokka osoitti minne sattuu. Tässä vaiheessa myös 20min perässä lähteneiden vuorosoutajien kärki meni kauniisti ohi. Perämelojaa alkoi olla oikeasti ikävä. Purkkeja risteili selällä minne sattuu, menevät ja tulevat komeasti sekaisin. Yritin kurkkia olan yli, ettei tulisi törmäyksiä. Lippis piti heittää pois päästä, ettei tuuli olisi sitä vienyt päätä kääntäessä. Sillan läheisyydessä sai hetken soutaa kunnolla, muu matka kisakeskukseen oli vähemmän kaunista vääntämistä.

Sivu- ja vastatuulipätkien jälkeen luulisi joskus tulevan myötäistäkin. En muista, että minun kohdalleni sitä kuitenkaan sattui. Toisella kierroksella lähdön kiva ekan selän ylityskin oli muuttunut komeaksi ristiaallokoksi. Kymijoen virta otti kauniisti mittaa aallokosta. GPS:n mukaan reittini kulki etuselän melkoisen oikealla, mutta sinne mentiin, minne päästiin.

Takapoijuille meno tuntui yhtä haastavalta kuin ekallakin kerralla. Vasemmalla sai kiskoa pitkät pätkät, eikä jännetuppitulehduksen paukahtamisesta ollut enää epäselvyyksiä. Poijuilta takaisin tultaessa tuuli kuitenkin tuntui tyynemmältä - lippis pysyi päässä, vaikka aallokko olikin edelleen komea.

Viimeisen saaren kiertoon ja selän ylitykseen valmistauduin kiskomalla parit geelit, sillä odotin pääseväni nauttimaan ekan kierroksen tyyliin loppuun asti kunnon aallokosta. Yllätyksekseni aallot olivat lähes eilistä päivää ja lopun saattoikin soutaa kunnolla. Kiva, että tämänkin sai vielä kokea kuuden tunnin repimisen jälkeen.

Maaliin pääsin hyvävoimaisena. Ihan tällaista haastetta en ollut lähtenyt hakemaan, mutta olipahan melkoinen kokemus. Rannassa ensimmäinen sanoi, että ”ai sä lähdit vielä toisellekin kierrokselle”, toinen ”miten pääsit sieltä takapoijulta pois” ja kolmas ”pääsitkö maaliin asti”.  Mitähän tästä pitäisi ajatella...?