Iitin soutu 30.6.2012

Enpä vielä viikko sitten kuvitellut, että päätyisin yksikkösoutuun 50km matkalle. Iitin soutuihin oli kylläkin tarkoitus osallistua - vuorosoutusarjaan - mutta kaverin kyynärpääongelmien takia jäin paritta pari päivää ennen kisaa. Nopealla aikataululla ei heti löytynyt paria, joten päädyin plan b:hen eli yksikkövaihtikseen, kun moista minulle ehdotettiin ja koska purkki tuntui järjestyvän helposti. Yön yli nukkumisen jälkeen ajatus rupesi tuntumaan järjettömyydessään mielenkiintoiselta haasteelta, yksikössä kun en koskaan aiemmin ole istunut. Olisi vuorosoutuunkin löytynyt viime hetkillä lähtijöitä, mutta siinä vaiheessa olin jo ehtinyt hakea vuokrapurkin ja kääntää ajatukset kohti tulevaa uutta kokemusta.

Tiimimme etukäteissäädöt eivät loppuneet kuitenkaan tähän. Ellu ja Petra olivat osallistumassa vuorosoutuun, ja vuokranneet paatin paikan päältä. Lähdimme Ellun kanssa kisapaikan lähistölle jo edellisiltana ja matkalla rupesin kyselemään, toimitetaanko heidän veneensä rantaan. Pari puhelinsoittoa ja kävi ilmi, että mitään venettä ei ollutkaan heitä odottamassa. Manasimme pitkään ja hartaasti. Nopeasti valkeni, että ainoa järjestettävissä oleva tapa saada Ellu ja Petra vesille oli minun nyt käyttämättömänä olevan vuorosoutupaattini noukkiminen Munkan rannasta. Löytyi  onneksi vielä se autokin, jossa oli purkin roudaamiseen sopivat leveät kattotelineet. Näin ansiokkaasti ei ollakaan hetkeen säädetty.

Kisapaikalla virittelin takapeilit kiinni ja lastasin purkkiin koko päivän retkeilyn mahdollistavat juomat sekä herkut. Vesille päästyäni totesin ilokseni, että penkin säädöt olivat kohdillaan. Pohkeisiin vetäsin urheiluteipit, ettei penkin liuku-urat hinkkaisi niitä heti verille. Viivalla vielä kysäsin kanssakilpailijalta, että mihinkäs suuntaan me nyt ollaankaan lähdössä, kun en kartan perusteella sitä heti oivaltanut.

Sitten lähdettiin matkaan. Perämelojaa olisin kaivannut aluksi apuun, mutta alkuhässäkästä selviydyttyäni olin iloinen uudesta kokemuksesta. Vene liikkui varsin kevyen tuntuisesti  ja yllätyksekseni en jäänytkään peränpitäjäksi. Yksinsoudun ilo oli kuitenkin ennenaikainen. Takalenkillä kauhea sivutuuli halusi viedä purkkia väkisin selälle, vaikka rannan lähellä olisi pitänyt pysyä. Yhdellä airolla soutelin pitkät pätkät, toisella tarpeen tullen huovaten. Ero samoilla holleilla olleisiin, keskemmälle päätyneisiin soutajiin kasvoi hetkessä edukseni, joten mielessäni päätin toimia toisella kierroksella saman kaavan mukaan. Eipä omassa menossakaan ollut kuitenkaan hurraamista, aallot heittelivät vettä purkkiin sisään ja mahdollinen uimakeikka pyöri mielessä.

Matka takapoijuilta takaisin kohti kisakeskusta ei ollut yhtään miellyttävämpää soudettavaa. Purkki pyrki pyörimään kuin hyrrä ja kokka osoitti minne sattuu. Tässä vaiheessa myös 20min perässä lähteneiden vuorosoutajien kärki meni kauniisti ohi. Perämelojaa alkoi olla oikeasti ikävä. Purkkeja risteili selällä minne sattuu, menevät ja tulevat komeasti sekaisin. Yritin kurkkia olan yli, ettei tulisi törmäyksiä. Lippis piti heittää pois päästä, ettei tuuli olisi sitä vienyt päätä kääntäessä. Sillan läheisyydessä sai hetken soutaa kunnolla, muu matka kisakeskukseen oli vähemmän kaunista vääntämistä.

Sivu- ja vastatuulipätkien jälkeen luulisi joskus tulevan myötäistäkin. En muista, että minun kohdalleni sitä kuitenkaan sattui. Toisella kierroksella lähdön kiva ekan selän ylityskin oli muuttunut komeaksi ristiaallokoksi. Kymijoen virta otti kauniisti mittaa aallokosta. GPS:n mukaan reittini kulki etuselän melkoisen oikealla, mutta sinne mentiin, minne päästiin.

Takapoijuille meno tuntui yhtä haastavalta kuin ekallakin kerralla. Vasemmalla sai kiskoa pitkät pätkät, eikä jännetuppitulehduksen paukahtamisesta ollut enää epäselvyyksiä. Poijuilta takaisin tultaessa tuuli kuitenkin tuntui tyynemmältä - lippis pysyi päässä, vaikka aallokko olikin edelleen komea.

Viimeisen saaren kiertoon ja selän ylitykseen valmistauduin kiskomalla parit geelit, sillä odotin pääseväni nauttimaan ekan kierroksen tyyliin loppuun asti kunnon aallokosta. Yllätyksekseni aallot olivat lähes eilistä päivää ja lopun saattoikin soutaa kunnolla. Kiva, että tämänkin sai vielä kokea kuuden tunnin repimisen jälkeen.

Maaliin pääsin hyvävoimaisena. Ihan tällaista haastetta en ollut lähtenyt hakemaan, mutta olipahan melkoinen kokemus. Rannassa ensimmäinen sanoi, että ”ai sä lähdit vielä toisellekin kierrokselle”, toinen ”miten pääsit sieltä takapoijulta pois” ja kolmas ”pääsitkö maaliin asti”.  Mitähän tästä pitäisi ajatella...?

Jukolan Viesti Vantaan Hakunilassa 16.–17.6.2012

Niin siinä kävi, että metsässä oltiin ja poiskin sieltä selvittiin tuloksien kera, mikä on jo saavutus itsessään! SnowFlakesilla oli taas kaksi joukkuetta matkassa, toinen Venloissa ja toinen Jukolassa – ja kaikki tietenkin tyttöjä.

Viestiin lähdön valmistelut aloitettiin jo hyvissä ajoin vuoden 2011 puolella minun, eli Suvin toimesta. Olin viimeisiä kuukausia raskaana ja halusin ilmoittautumiset pois alta ennen alku vuotta 2012, jotta ei sitten vauvan kanssa unohtuisi. Alussa näytti siltä, että saadaan joukkueet helposti kasaan ja varanaisiakin oli tarjolla. Mutta kuten aikaisempinakin vuosina, Jukolan lähestyessä ilmaantui myös vaivoja, jotka estivät osallistumista.

Venlojen osallistujina olivat Anu, Elina, Hannele ja Minna K. (juoksujärjestyksessä). Anu kokeneena suunnistajana pyysi aloitusta, koska ei ollut koskaan siinä ollut. Elina-konkari puolestaan toivoi alkupään osuutta, koska aikoi juosta myös Jukolan viestissä sukulaisjoukkueessa. Hannele oli ensimmäistä kertaa näissä bileissä. Metsästä tultua kysyin, että vieläkö jatkossa saadaan Hannele Jukolariveihin. Vastaus oli ”Katsotaan nyt”, sillä sen verran hampaankoloon oli jäänyt ensimmäisen rastin kiertely.  Mutta veikkaanpa, että Jukola -kärpäsen purema syyhyttää jo seuraavan vuoden Jämsä-Jukolaan valmistautuessa. Minna hälytettiin viime tingassa joukkueeseen puuttuvan Hiutaleen tilalle ja innoissaan hän lähti metsään, vaikka lomalta joutui palaamaan hiukan tarkoitettua aiemmin. Eikä kuulemma treeniä ollut alla juuri mitään. Venlat lähtivät numerolla 734 ja saivat hyväksytyn tuloksen ja sijan 962. Onnittelut koko porukalle helteessä juoksuista!

Suvi äijien keskellä ennen starttia.

Kohta starttaa!

Aikamoista lamppujen loistoa.

Jukola-joukkueen osuuksia jouduin muokkaamaan viimeiseen asti, sillä kaksi alkuperäistä jäsentä olivat vaivaisia ja siksi estyneitä tulemaan mukaan. Lopulta Kaisu lupautui kahdelle osuudelle ja näin ollen juoksi huikean n. 23km Jukola-radan – ja omien sanojensa mukaan matkaa kertyi kyllä reilusti enemmän kuin tämä!  Jukola -joukkueessamme juoksivat luetellussa järjestyksessä minä, Kaisu, Heidi, Anne, Aino, Kaisu ja Salla. Huomion arvoista on, että vuorokausi ennen kisoja kolme joukkuelaista tulivat ulkomailta paikan päälle; Kaisu Ruotsista, Salla Singaporesta ja Aino Uruguaysta. Ehkäpä aikaerosta johtuen Kaisu luuli olleensa tunnin pidempään metsässä kuin todellisuudessa olikaan ja sai muutkin uskomaan väitteeseensä!

Heidi kokeneena suunnistajana tuli metsästä päätään puistellen, kun koki olleensa pihalla kuin lumiukko! Minä puolestani manasin yöosuudella sammunutta lamppua, jonka seurauksena jouduin tyytymään pikkuiseen kartanlukulamppuun ja peesauksen ihanuuteen! Anne tuli fiiliksissä pois metsässä, vaikka kuulemma ”pitäisi oppia vielä suunnistamaan ja kuntoakin saada lisää”, että homma hoituisi. Aino sanoi menneensä kohtalaisen suoraan, mutta kirosi Uruguayn mäettömyyttä, sillä Sipoonkorven mäet olivat olleet täyttä tuskaa. Salla vetäisi onnistuneen loppusilauksen joukkueelle ja lopulta maalissa joukkue oli sijalla 1103. Lähdimme numerolla 1042, joten vielä jäi alle tuhannen sijaan matkaa ja tekemistä, mutta tavoitteita pitää aina olla!

Kaikkien Jukola-osuuksien rastikartta sekä 4. osuuden kartta.

Kiitokset Jukola-joukkueellemmekin! Minulle ei riittänyt kaikkeni anto metsässä, vaan teltalle kuraisena ja urheilugeelin tahmeana saapuessani tiristin vielä ”viimeisetkin mehut” imettäessäni lapseni. Ja sitten vasta suihkuun! Tästäkin huolimatta oli nautinto olla taas paikan päällä, fiilistellä upeiden SnowFlakes – naisten kanssa kisoja ja juosta metsän katveessa!

-Suvi

Oravamelonta 18.5-20.5.2012

Kolme Hiutaletta  (Elisa, Johanna ja Virva) ja avec (Suvi, Johannan sisko) päättivät lähteä viikonlopuksi jokiristeilylle eli tutustumaan Oravareittiin meloen. Oravareitti on vaihteleva jokireitti Juvalta Sulkavalle kokonaismitaltaan 57km. Me meloimme siitä parhaimmat palat eli n.42km.

Olimme varanneet Oravanpesiltä (Juvan ja Sulkavan puolivälistä reitin varrelta) mökin ja sinne ajelimme perjantai iltana. Perillä meidät toivotti lämpimästi tervetulleeksi Oravanpesien isäntäpari ja pääsimme heti saunomaan. Elisa oli kyllin rohkea ja heitti myös talviturkin joessa. Mökillä tutustuimme vielä reittiin ja lauantain melontaosuuteen.

Lauantai aamuna meidät ja kajakit lastattiin autokyytiin ja ajettiin Toivion taukopaikalle joen varteen. Aloittamalla Toiviosta säästyimme tylsän 8km järviosuuden melomiselta. Alkumatka  sujui minulta kajakkimelonnan opettelemiseen, sillä olinhan ensikertaa moisessa härvelissä. Johannalla ja Suvilla oli hiukan enemmän kokemusta kajakilla melomisesta ja Elisahan on hommassa aivan pro (meidän onneksemme). Alkumatkalla meloimme kaunista ja tasaista Polvijokea pitkin, tosin joen leveys ei aina riittänyt, minun ei niin sulaviin käännöksiin mutkissa ja jouduin halailemaan rannan puita useammin kuin oikeasti halusinkaan… Alkumatkalla kaunis maisema ja lintujen moniääninen konsertti loi huikean fiiliksen.

Ensimmäinen koski meille oli Voikoski. Elisa laski ensin ja parkkeerasi sitten kajakin odottamaan meitä alokkaita. Kaikki suoriutuivat koskesta kaatumatta, mikä nosti hymyn huulille. Seuraavana oli vuorossa lounastako Sourun taukopaikalla. Opasteessa kerrottiin että paikka tulee yllättäen mutta että ihan niin yllättäen emme sitä kapeassa vuolaassa virrassa odottaneet… Elisa laski suoraan ohitse ja päätyi vanhaan tukinuittokanavaan, jossa ei mahtunut kääntymään vaan oli pakitettava… Virva ei saanut purkkia käännettyä vaan jäi rimpuilemaan virtaa vastaan ja sai huudettua perässä tuleville ohjeet tiukasta käännöksestä. Johanna ja Suvi pääsivätkin ihan normaalireittiä pitkin tauolle kun Elisa ja Virva saapuivat hiukan omaa reittiä alajuoksun kautta. ”Herkkulounas” maistui taivaallisen hyvältä ja maisematkaan eivät olleet hassummat joen keskellä olevasta taukopaikka saaresta ihailtuna.

Matka jatkui vuolaasti virtaavaan Karijokeen. Sen piti olla helppo väylä mutta padon kierron jälkeen oli taas hiukan kuohuvampaa vettä… Tästä kaikki suoriutuivat ihan kunnialla mutta tuulettaessani onnistumista ensimmäisen päivän koskissa, karautin kajakkini melko tuhdin puun kylkeen… kajakki mahtui puun alle mutta minä en, joten olin melko hankalassa asennossa kajakki melkein kyljellään ja yritin rimpuilla virtaa vastaan… onneksi Elisa riensi auttamaan ja saikin otteen kajakin perästä, vakauttaen sen ja sain punnerrettua purkin taas pystyyn. Elisan mukaan purkki oli yhtä kallellaan kun Titanic, minä taas olin sanomattoman onnellinen ettei minulle ja purkille käynyt kuin Titanicille…

Loppumatka sujuikin sitten ihastellessa maisemia ja Elisa bongasi hienon kiipeilykallion. Viimeinen järviosuus sujui jo mukavasti kun Oravanpesät häämötti vastarannalla. Päivän melonnan 18km jälkeen kylmä juoma maistui… aah… niin ihanalle ja saunoimme ja heitimme kaikki talviturkit kellumaan kohti Kissakoskea…  saunan päälle meitä odotti Kirsi-emännän loihtima ruoka. Vatsat kylläisinä totesimme ettemme voi ihan vielä mennä nukkumaankaan kun kello näytti vasta puoli kahdeksaa. Turisimme mökillä ja katselimme sunnuntain reittiä kunnes nukkumatti vei meidät treffeille höyhensaarille.

Sunnuntai valkeni aurinkoisena ja pääsimme aloittamaan melonnan 10 tunnin yöunien jälkeen, hymyssä suin. Ensimmäisenä meitä odotti Kissakoski. Kaunis koski, jonka jännitysmomenttina oli osua sillan alle ja oikeaan aukkoon… Kissakoskessa Johanna väänsi melansa niin että soitimme Oravanpesille ja sieltä isäntä kurvailikin mopolla  ja toi meille uuden melan. Näin matka pääsi jatkumaan Kyrsyän järviosuudelle.

Kyrsyän järven pohjukasta lähti pitkä kapea voimakas virta, joka loppupäässä kuohui koskena. Meitä ohjeistettiin että valitse vasen väylä ja että koskessa on tiukka mutka vasemmalle… Laskimme tutussa järjestyksessä, Elisa ensin ja siten minä. Elisa laski suosiolla oikeanpuolisen väylän ja palasi vastaanottamaan meitä.  Minä yritin saada purkin kääntymään tiukkaan vasempaan ja törmäsin jokiuoman jakavaan saareen kylki edellä. Onneksi sain kammettua purkin takaisin kuohuihin ja isojen kivien yli, kolinasta viis. Kyllä täytyy sanoa että pulssi nousi aika korkealle ja pelotti ihan mahdottomasti. Pysyin kuitenkin pystyssä ja yritin jarrutella vuolaassa virtapaikassa, mutten onnistunut siinä ennen kuin juutuin rantaheinikkoon… siinä tovin puuhasteltuani sain purkin käännettyä ja näin Johannan uivan kajakki kainalossaan hiukan ylempänä olevaa laituria kohden ja Elisan kiitävän kohti keltaista tyhjää kanoottia kohti. Hui!  Suvi puolestaan ui kosken läpi laiturille.  Suvin polvi ja sääri kolisivat hiukan kiviin mutta onneksi isommilta kolhuilta säästyttiin. Kyllä kypärä on oikeasti oiva kapine päässä! Lastenlaulua mukaillen "vain pö-pö-pö-pölkkypää, ei käytä kypärää..."

Nyt pääsin avustamaan Elisaa, joka antoi hyvin ohjeita siitä mitä minun pitää tehdä koska minulla ei ole moisesta mitään kokemusta. Ja muuten, opin ettei hinausnarua kannata pakata vesitiiviiseen pussiin kajakin takaloosteriin… sillä aikaa kun Elisa tyhjensi kajakin pumpulla (on muuten tehokas pumppu, otan mieluusti Elisan ja hänen pumppunsa omalle puolelleni vesisodassa!) ja saimme keltaisen kajakin vihdoin hinauskuntoon kuului yläjuoksun suunnasta huuto että nyt me tullaan!  Mitä ihmettä??? Yritimme vastustaa mutta tytöt huusivat että on myöhäistä ja että he ovat jo matkalla… Hämmentyneinä katselimme kuinka siskokset Johanna ja Suvi laskivat virtaa samassa kajakissa, Suvin istuessa rodeoratsastustyyliin jalat molemmin puolin kajakkia!!! Vau, mitä toimintaa! Saimme rantautettua tytöt samalle pienelle, tulvivan virran ympäröimälle, maakaistaleelle ja pakkauduimme takaisin kajakkeihin. Onneksi Kyrsyän laavulle oli enää kivenheiton matka ja tytöt pääsivät vaihtamaan kuivaa päälle ja kuivattelemaan auringonpaisteessa halkopinon kyljessä märkiä vaatteita. Samalla syötiin hiukan evästä.

Tauon jälkeen olikin vuorossa taas pätkä järveä ja sitten ihanaa rauhallisesti virtaavaa jokea. Tikanjoella maantiesillan kohdalla kuohui taas mutta siitä suoriuduimme kunnialla ja kuivina. Seuraavana kohtasimme sillan ja arvoimme mahtuuko siitä alta ollenkaan… Elisan tukka sai kuulemma uuden jakauksen siltapalkin alapinnasta… Kaikki me mahduimme alta vaikka homma olikin melkoista punnerrusta… Seuraava este olikin sitten iso olkilautta, joka tukki koko joen. Onneksi pääsimme kiertämään sen oikealta ”kitkuttaen” lautan kasanneen puunrungon ylitse. Tässä vaiheessa Elisa piti meille luennon kuinka pelastaa kaatunut kaveri järvellä. Oivallista oppia, jota ei kuitenkaan onneksi tarvinnut kokeilla livenä. Pitkän järvenylityksen jäkeen saavuimme Partalan taukopaikalle. Ai että ruoka maistui nannalle…

Tauolla tutkailimme loppureittiä ja hiukan pelosekaisin fiiliksin suhtauduin tuleviin koskiin. Kakkosluokan Lohnakoski kuulosti hurjalta ja kun sen jyly alkoi kuulumaan jo puolitoista kilometriä ennen itse koskea niin  alkoi pelottamaan ihan tosissaan. Ohjeet koskeen olivat selkeän yksinkertaiset: pysy keskellä virtaa ja MELO kokoajan, kaarra lopussa oikeanpuolista uomaa… Elisa laski ensin ja keskimmäistä uomaa… Minä seuraavana, töksäytin todella isoon kiveen puolella kankulla  ja ehdin juuri ajattelemaan että nyt mennään kun tyrsky irrotti kajakin ja heitti minut takaisin kuohuihin. Onnistuin pitämään oikean keskilinjan ja päädyin halaamaan puuta virran rannassa helpotuksen huokausten kera. Seuraavana alas tuli Johanna, alku sujui hyvin mutta sitten kuului hurja kolahdus. Johanna hävisi näköpiiristä ja odotimme Elisan kanssa huolissamme mitä tuleman pitää. Ihan turhaan huolestuimme sillä Johanna harrasti vain kajakki-balettia tehden piruetin kajakilla kosken rantakuohuissa. Taitavaa!! Viimeisenä tuli alas Suvi joka ajautui vasemman puoleisimpaan uomaan. Hiukan kolisten hänkin laski pystyssä alas.

Juuri kun syke alkoi laskea edellisen kosken kuohuista, edessä oli taas seuraava. Reittiohje kehotti nousemaan maihin ja arvioimaan kosken. Näin teimme ja nousimme sillalle. Voi taivas, mitkä kuohut ja isoja kiviä koko koski täynnä! Keskellä näytti kulkevan kapea lasku-uoma joka kääntyi hiukan. Minä en tuosta kyllä laske nousi mieleeni. Suvilla oli samanmoiset ajatukset ja kun vielä kosken partaalla asustava herrasmies tiesi kertoa että edellisenä päivänä, joku nuori mies oli mennyt kajakilla kurkkimaan koskea ja että virta oli imaissut kajakin suoraan silta-arkun rautavahvikkeisiin… Tuloksena kajakki meni kahtia ja kaveri räpiköi ilman kypärää kivisen kosken läpi kunnes hänet pelastettiin maihin… Onneksi ei sattunut mutta kaveri oli sokissa… Tämä tarina vahvisti halua lopettaa melonta tähän Kuhakosken partaalle 22 melontakilometrin jälkeen. Niin sitten soitimme kyydin ja pääsimme vielä saunomaan Oravanpesille ennen kotimatkaa. Kotimatka sujui mukavia turistessa ja omille kömmähdyksille naureskellen. Kotiin saavutiin yöllä, jo hiukan maanantain puolella. Huikean hieno reissu ja mahtavaa seuraa. Ei voisi paremmin ollakaan! Kiitos juhlaristeilykaverit!

Virva- Hiutale

Spring Adventure 2012 Karkkilassa

Noin viikko sitten (12.5.) pidettiin kevään/kesän 2012 ensimmäinen Multisport kilpailu Karkkilassa. Vaikka ennen kilpailua oli  nautittu etelä-Suomessa jo monista keväisen lämpimistä päivistä, sattui kilpailupäiväksi sateinen, tuulinen ja kylmä päivä. Mutta mutta, oloihin lienee sopeuduttava kun kyse on seikkailukilpailusta ulkosalla.

SnowFlakesilta oli kisassa mukana 3,5 joukkuetta. (Puolikas joukkue tarkoittaa, että yksi Snow Flakesien jäsen oli mukana oman kaverin kanssa.) Kaksi joukkuetta kilpailu kilpasarjassa, ja yksi kuntosarjassa (ja puolikas tämän lisäksi kuntosarjassa). Karttojen jako alkoi kello 8, joten herätyskello oli viritetty aikaisin soimaan. Ei muuta kuin aamupuuro ja –sämpylä naamaan, kahvi mukaan ja autolla kohti Karkkilaa pyörä peräkontissa.

Karttojen ja kisaohjeen jaon jälkeen teimme noin tunnin ajan reittisuunnitelmaa ja päällystimme kartat valmiiksi. Sitten ei muuta kuin varusteiden tarkistus ja lampsiminen kisan starttipaikalle. Kisa starttasi 1000 metrin juoksuosuudella urheilukentällä, josta jatkoimme suoraan kisan ensimmäiselle juoksu- ja suunnistusosuudelle. Ilma oli tässä vaiheessa vielä kuiva, vaikkakin kylmä. Toisaalta ravaaminen metsikössä, niin poluilla kuin puskassa lämmitti jäsenet ihan mukavasti.

Kisan toinen osa oli pyöräilyosuus. Se sisälsi niin maasto-osuuden kuin asfalttipintaista tieosuutta. Ensin pyöräilimme muutaman rastin kautta Alhovuoren rinteille. Siellä pyöräreitti johdatti meidät ensin toisen mäenrinteen päälle, josta leimauksen jälkeen poljimme vielä toisen rinteennyppylän laelle. Toisen rinteen laella jätimme pyörät hetkeksi, ja haimme rasteja jalkaisin sekä rinteen alta että päältä. Yhteensä talsimme skimbarinteen ylös alas kolme kertaa. Auts, jalka raukat!! Kun olimme selvinneet Alhovuoresta, jatkui matka muutamalle pyörärastille, joista toista varten saimme edetä metsikössä pyöriämme kantaen tovin jos toisenkin.

Pyöräilyosuus päättyi melontaosuuden alkuun. Järven vesi oli sopivan kylmää, tuuli nosti pieniä aaltopäitä ja kajakkien istuimet olivat jo sopivasti märät. Ei muuta kuin vesille!! Alkuosuuden rastit vielä menivät, vaikkakin sormista jo alkoi tunto häviämään. Loppupuolella melontaosuutta reitti kulki pätkän jokiosuutta. Tämä osuus oli oikeastaan aika hauska, jos ei oteta lukuun sitä että olo alkoi tässä vaiheessa olla jo hiukan kangistunut, ja sormista tunto kadonnut. Joella eteneminen vaati hyvää kajakkiin maastoutumistaitoa, sillä joen yli kaatuneet puunrungot olivat sen verran matalalla, että niistä pääsi yli (tai siis ali) vain kajakin korkuinen esine. Tällä jokiosuudella näki yhtä jos toista tyyliä millä noista puunrungoista selvittiin. Tämä olisi voinut olla jopa hauskaa ... ellei olo olisi ollut niin jääpuikkomainen.

Melontaosuuden lopuksi meloimme vielä järven poikki kertaalleen. Tässä vaiheessa tuntui jo vahvasti se, miten kajakki vietti oikealle – liekö tuulen vuoksi vai muutenkin. Joka tapauksessa järven ylitys taisi meiltä mennä vain oikealta puolelta meloen. Perille rantaan päästyämme olo oli (ainakin kirjoittajalla) niin jäinen, että oli lähellä että pystyin yleensäkään enään jatkamaan kilpaa. Onneksi parini (Salla) oli hiukan tehokkaampi kuin minä, ja suunnisti meidät vielä parille pyörärastille melontaosuuden lopuksi. Itsellä pyöräosuus meni lähinnä kehoa lämmitellessä.

Kilpailun viimeinen osuus oli juoksuosuus, joka sisälsi mm. Questin. Ennen juoksuosuudelle lähtöä vaihdoimme kuivat vaatteet, sillä täysin likomärissä vaatteissa oleminen heikensi liikkuvuutta olennaisesti. Tähän tosin paloi jonkin verran aikaa, ja muutama joukkue pääsi meidän ohitsemme. Harmi, sillä se tarkoitti odottamista 1 rastin Quest osuudella. Questillä ylitimme joen köysiradalla itseämme hilaten. Oman vuoron odottamiseen paloi sen verran aikaa, että kerkesimme käydä tämän jälkeen vain yhdellä lisärastilla, jonka jälkeen kipittelimme jo maalialueelle. Maalissa meitä odottelivat muut iloiset snoukkarit. Elisa ja Anne sekä Elina ja Minna. Oheinen kuva onkin otettu juuri maaliin tulomme jälkeen. Lämmin soppa ja mehu maistuivat kisan jälkeen mukavasti, ja olokin lämpeni lisävaatteiden turvin.

Seuraavaksi snoukkarit suuntaavat No Limit seikkailukisaan. Seuraa tarinaa, ja muista lukea kesäkuussa kuulumiset No Limit kisasta – joka toivottavasti käydään lämpimämmissä olosuhteissa!


-Petra

Vappumelonta 2012

Kiskonjoki tarjoaa oivat puitteet melontaan. Reitti kulkee läpi erämaajärvien, pitkin mutkittelevien järvenselkien sekä asumattomien metsien siimeksessä maalaisidylliä unohtamatta. Reitin alkupää sijaitsee Enäjärvellä, josta se kulkee Nummijärven ja Kurkelanjärven kautta Kiskon Kirkkojärven pohjoispäähän. Järven eteläpäästä reitti jatkuu Kiskonjokea pitkin Saarenjärven ja Latokartanon koskien kautta mereen. Meidän taipaleemme loppui kuitenkin jo puolimatkassa Kiskossa, jonne matkaa kertyi noin 30km.

Tämä taisi olla viides vappu, jonka olemme viettäneet SnowFlakes-porukalla meloen. Tähän mennessä olemme kolunneet Vantaanjoen, Porvoonjoen sekä tämänvuotisen Kiskonjoen lisäksi Viron Soomaan. Pohjoisemmaksi vappumelontoja ei oikein uskalla suunnitella jääsyistä – Kiskonjoeltakin jäät lähtivät vasta viikkoa ennen reissuamme. Onneksi etelämmässäkin jokia vielä riittää, sillä vapun vietto meloen on kerrassaan mukava perinne, josta hetkeen tuskin luovumme!

Kiskonjoki valittiin tämän vuoden vappumelontakohteeksi läheisen sijaintinsa vuoksi, sillä vapunpäivän osuminen tiistaille mahdollisti vain 1.5-päiväisen retken. Melontakeikkamme alkoi Enäjärven Salmen sillalta, johon olin sopinut treffit paikallisen kanoottiyrittäjän kanssa. Suoriuduimme vesille yllättävän nopeasti, joten harjoitus on näemmä tehnyt tehtävänsä. Muistui kuitenkin elävästi mieleen se ensi kerta (meloen), kun Suvin johdolla kuivaharjoiteltiin otteita ennen vesille siirtymistä.  

Enäjärvi on varsin erikoinen erämaahenkinen järvi loputtomine kiemuroineen. Kiitos s-mutkien, skumppakellunnat saatettiin ajoittaa myötätuulisiin pätkiin. Yöpaikkavaihtoehtoja meillä oli pari: Lauttavesi Enäjärvän loppupäässä sekä Raatosaari Nummijärven eteläpäässä. Jonkin tiedon mukaan Lauttavedellä piti oleman laavu, Raatosaaressa taasen vanha levähdys- ja leiripaikka.

Vaikkei Lauttavedellä laavua näkynytkään, päädyimme jäämään sinne, sillä muut fasiliteetit metsän keskeltä löytyivät. Erityisesti nuotiopaikka järven rannassa oli toivottu löytö kylmenevää yötä varten. Oli taas kerrassaan hauska ilta, jonka lomassa syntyi mm suunnitelmia talvikisan järjestämisestä sekä tarkennuksia melonta-alajaostomme pääsykoeriitteihin. Iltaa säestivät härkälinnut soidinmenoillaan, mikä äänistä päätellen vaikutti kylläkin enemmän eloonjäämistaistelulta.

Vapunpäivänä päästiin ehkäpä melontareitin hienoimmille osuuksille. Joki luikerteli metsän siimeksessä mennen välistä lyhyiden järvenselkein läpi. Matkan varrella oli kolme kantopätkää, joista pisin eli Kärkelänkosken kierto vei meidät idyllisiin maalaismaisemiin. Joella bongailtiin puolestaan kurkia, laulujoutsenia, töyhtöhyyppiä ja hanhia. Väittipä joku nähneensä haikarankin.  

Matkamme loppui Kiskoon. Reitin toinen puolikas täytynee käydä melomassa vaikkapa ensi vappuna.

Yhteistreenit ja IceBreak Vanhankaupunginkoskella

Tänä sunnuntaina Vanhankaupunginkoskella järjestettiin IceBreak koskimelontakilpailu. Sain idean, että ennen kisan ihailua voitaisiin käydä hiutale-porukalla hieman kuntoilemassa lähimaastossa. Tsekkasin kartalta vajaa 20km pyöräilyreitin Vanhankaupunginlahden ympäri. Reitti menee suurimmaksi osaksi ulkoiluteitä muutamia asfalttiosuuksia lukuunottamatta. Pyöräilyn lisäksi ohjelmassa oli noin tunnin juoksulenkki samoilla suunnilla.

Itse tulin valitettavasti kiipeilyreissun jälkeen vähän kipeäksi ja tämäkin lysti jäi sitten kohdaltani väliin. Mutta olo oli sen verran pirteä, että kävin lykkäämässä Sallalle, Minnalle, Petralle ja Seijalle kartat käteen. Neitoset näyttivät kovin tyytyväisiltä yhteisen sporttailun jälkeen aurinkoisessa kelissä. Kävin itse vähän kävelemässä Lammassaaressa sekä otin muutaman foton sieltä sekä toki myös hurjapäisistä melojista.

Hiutaleet Minna, Seija, Salla ja Petra lähdössä fillaroimaan.

Salla.

Juoksun vuoro.

Pitkospuut Lammassaaren luonnonsuojelualueella.

Lammassaarta.

Taygetos Challenge 8.4.2012, Kreikka

Taygetos Challenge on Kreikan Kardamilissa vuosittain järjestettävä trail running –tapahtuma. Tänä vuonna tarjolla oli 35km, 19km sekä 4km matkat, joista kaikissa kertyy myös mukavasti nousua ja laskua. Oman mittarini mukaan 19km:n reitillä nousumetrejä kertyi 945. Alusta vaihtelee helppokulkuisista poluista kivipäällysteisiin (lähes) Aatamin aikaisiin teihin sekä jyrkkiin louhikkoihin. Suurin osa reitistä olisi varmasti juostavaa, jos jaksaa kirmata kilometrikaupalla kymmenasteista nousua ja tekniikka riittää teknisiinkin pätkiin J

Matkaan lähdettiin noin sataviisikymmenpäisen osanottajajoukon voimin puoli ysin aikaan aamulla. Koska ulkonäöstä päätellen suurin osa juhlakansasta vaikutti suuremmiltakin atleeteilta, siirryin lähdössä suosiolla peränpitäjien joukkoon. Startista alkavaan kuuden kilometrin nousuun ei muutenkaan tuntunut tarpeelliselta sännätä liian kovaa. Lopun laskuvoittoisella pätkällä voisi sitten kirmailla, jos siinä vaiheessa siltä tuntuisi.

Rinnettä mentiin ylös kivipäällysteistä serpenttiinityyppistä polkua pitkin. Vauhti tuntui olevan porukalla melko kova ja ne harvalukuiset papatkin katosivat ohitseni horisonttiin henki vinkuen. Ei ollut mitään tarvetta liittyä näihin letkoihin, eikä näemmä tarvinnutkaan, sillä selkiä alkoi tulla vastaan jo ennen kuin nousu loppui, vaikka matkaa takana oli vasta kolmannes.

Alun nousun jälkeen reitti kulki muutaman idyllisen kapeakujaisen kylän lävitse ja niiden välissä hauskassa ”satumetsässä”. Sitten laskeuduttiin louhikkoista, kohtuu jyrkkää polkua alas rotkon pohjalle, mistä noustiin vastapuolen parin sadan metrin rinne ylös. Sen verran jyrkkää oli, ettei juoksuaskeleita tarvinnut ottaa montaakaan. Huipulta alas laskeuduttaessa seikkailtiin taas parin pikkukylän mutkittelevilla kapeilla teillä ja mahtuipa väliin pätkä hienoa nurmikkoista niittypolkuakin.

Noin kympin kohdalla alamäki jyrkkeni ja irtokivikkoinen alusta teki laskusta melko hidasta. Ajattelin, että ylämäessä ohittamani lössi painaisi tässä ohitseni, sillä edellisessä alamäessäkin monet tuntuivat hyppelehtivät kepeästi eteenpäin. Laskun loppupuolella pari miestä painoikin ohitseni, hengitys tässäkin vinkuen. Loppumatkan kuljimme kuitenkin yhtä matkaa, sillä sain heput kiinni seuraavassa, ja samalla viimeisessä, ylämäessä.

Reitin viimeiset neljä kilometriä olivat mukavan alamäkivoittoista. Polku mutkitteli suuremmaksi osaksi kivipäällysteisenä rinnettä alaspäin merta kohti lumihuiput taustalla. Muutenkin reitti oli kaikin puolin upea ja kun sääkin vielä suosi, kokemus ainutkertainen. Ja vaikkei ajalla niin väliä, se taisi olla 2.45h.

Kardamilin seutua suosittelee mielellään muillekin reissaajille. Vuoret sekä meri ovat lähellä, kylät autenttista, ruoka kohtuuhintaista. Ihmiset ovat erittäin ystävällisiä ja tuntuvat haluavan pyöristää maksuissa alaspäin – silloin kuin huolivat maksua ylipäänsä. Taygetos Challenge toi mukavan lisämausteen pääsiäisen viettoon alueella.

Salla