Kolme Hiutaletta (Elisa,
Johanna ja Virva) ja avec (Suvi, Johannan sisko) päättivät lähteä viikonlopuksi
jokiristeilylle eli tutustumaan Oravareittiin meloen. Oravareitti on vaihteleva
jokireitti Juvalta Sulkavalle kokonaismitaltaan 57km. Me meloimme siitä
parhaimmat palat eli n.42km.
Olimme varanneet Oravanpesiltä (Juvan ja Sulkavan
puolivälistä reitin varrelta) mökin ja sinne ajelimme perjantai iltana. Perillä
meidät toivotti lämpimästi tervetulleeksi Oravanpesien isäntäpari ja pääsimme
heti saunomaan. Elisa oli kyllin rohkea ja heitti myös talviturkin joessa.
Mökillä tutustuimme vielä reittiin ja lauantain melontaosuuteen.
Lauantai aamuna meidät ja kajakit lastattiin autokyytiin ja
ajettiin Toivion taukopaikalle joen varteen. Aloittamalla Toiviosta säästyimme
tylsän 8km järviosuuden melomiselta. Alkumatka
sujui minulta kajakkimelonnan opettelemiseen, sillä olinhan ensikertaa
moisessa härvelissä. Johannalla ja Suvilla oli hiukan enemmän kokemusta
kajakilla melomisesta ja Elisahan on hommassa aivan pro (meidän onneksemme).
Alkumatkalla meloimme kaunista ja tasaista Polvijokea pitkin, tosin joen leveys
ei aina riittänyt, minun ei niin sulaviin käännöksiin mutkissa ja jouduin
halailemaan rannan puita useammin kuin oikeasti halusinkaan… Alkumatkalla
kaunis maisema ja lintujen moniääninen konsertti loi huikean fiiliksen.
Ensimmäinen koski meille oli Voikoski. Elisa laski ensin ja
parkkeerasi sitten kajakin odottamaan meitä alokkaita. Kaikki suoriutuivat
koskesta kaatumatta, mikä nosti hymyn huulille. Seuraavana oli vuorossa
lounastako Sourun taukopaikalla. Opasteessa kerrottiin että paikka tulee
yllättäen mutta että ihan niin yllättäen emme sitä kapeassa vuolaassa virrassa
odottaneet… Elisa laski suoraan ohitse ja päätyi vanhaan tukinuittokanavaan,
jossa ei mahtunut kääntymään vaan oli pakitettava… Virva ei saanut purkkia
käännettyä vaan jäi rimpuilemaan virtaa vastaan ja sai huudettua perässä
tuleville ohjeet tiukasta käännöksestä. Johanna ja Suvi pääsivätkin ihan
normaalireittiä pitkin tauolle kun Elisa ja Virva saapuivat hiukan omaa reittiä
alajuoksun kautta. ”Herkkulounas” maistui taivaallisen hyvältä ja maisematkaan
eivät olleet hassummat joen keskellä olevasta taukopaikka saaresta ihailtuna.
Matka jatkui vuolaasti virtaavaan Karijokeen. Sen piti olla
helppo väylä mutta padon kierron jälkeen oli taas hiukan kuohuvampaa vettä…
Tästä kaikki suoriutuivat ihan kunnialla mutta tuulettaessani onnistumista
ensimmäisen päivän koskissa, karautin kajakkini melko tuhdin puun kylkeen…
kajakki mahtui puun alle mutta minä en, joten olin melko hankalassa asennossa
kajakki melkein kyljellään ja yritin rimpuilla virtaa vastaan… onneksi Elisa
riensi auttamaan ja saikin otteen kajakin perästä, vakauttaen sen ja sain
punnerrettua purkin taas pystyyn. Elisan mukaan purkki oli yhtä kallellaan kun
Titanic, minä taas olin sanomattoman onnellinen ettei minulle ja purkille
käynyt kuin Titanicille…
Loppumatka sujuikin sitten ihastellessa maisemia ja Elisa
bongasi hienon kiipeilykallion. Viimeinen järviosuus sujui jo mukavasti kun
Oravanpesät häämötti vastarannalla. Päivän melonnan 18km jälkeen kylmä juoma
maistui… aah… niin ihanalle ja saunoimme ja heitimme kaikki talviturkit
kellumaan kohti Kissakoskea… saunan
päälle meitä odotti Kirsi-emännän loihtima ruoka. Vatsat kylläisinä totesimme
ettemme voi ihan vielä mennä nukkumaankaan kun kello näytti vasta puoli
kahdeksaa. Turisimme mökillä ja katselimme sunnuntain reittiä kunnes nukkumatti
vei meidät treffeille höyhensaarille.
Sunnuntai valkeni aurinkoisena ja pääsimme aloittamaan
melonnan 10 tunnin yöunien jälkeen, hymyssä suin. Ensimmäisenä meitä odotti
Kissakoski. Kaunis koski, jonka jännitysmomenttina oli osua sillan alle ja oikeaan
aukkoon… Kissakoskessa Johanna väänsi melansa niin että soitimme Oravanpesille
ja sieltä isäntä kurvailikin mopolla ja
toi meille uuden melan. Näin matka pääsi jatkumaan Kyrsyän järviosuudelle.
Kyrsyän järven pohjukasta lähti pitkä kapea voimakas virta,
joka loppupäässä kuohui koskena. Meitä ohjeistettiin että valitse vasen väylä
ja että koskessa on tiukka mutka vasemmalle… Laskimme tutussa järjestyksessä,
Elisa ensin ja siten minä. Elisa laski suosiolla oikeanpuolisen väylän ja
palasi vastaanottamaan meitä. Minä
yritin saada purkin kääntymään tiukkaan vasempaan ja törmäsin jokiuoman
jakavaan saareen kylki edellä. Onneksi sain kammettua purkin takaisin kuohuihin
ja isojen kivien yli, kolinasta viis. Kyllä täytyy sanoa että pulssi nousi aika
korkealle ja pelotti ihan mahdottomasti. Pysyin kuitenkin pystyssä ja yritin
jarrutella vuolaassa virtapaikassa, mutten onnistunut siinä ennen kuin juutuin
rantaheinikkoon… siinä tovin puuhasteltuani sain purkin käännettyä ja näin
Johannan uivan kajakki kainalossaan hiukan ylempänä olevaa laituria kohden ja
Elisan kiitävän kohti keltaista tyhjää kanoottia kohti. Hui! Suvi puolestaan ui kosken läpi
laiturille. Suvin polvi ja sääri
kolisivat hiukan kiviin mutta onneksi isommilta kolhuilta säästyttiin. Kyllä
kypärä on oikeasti oiva kapine päässä! Lastenlaulua mukaillen "vain pö-pö-pö-pölkkypää, ei käytä kypärää..."
Nyt pääsin avustamaan Elisaa, joka antoi hyvin ohjeita siitä
mitä minun pitää tehdä koska minulla ei ole moisesta mitään kokemusta. Ja muuten, opin
ettei hinausnarua kannata pakata vesitiiviiseen pussiin kajakin takaloosteriin…
sillä aikaa kun Elisa tyhjensi kajakin pumpulla (on muuten tehokas pumppu, otan
mieluusti Elisan ja hänen pumppunsa omalle puolelleni vesisodassa!) ja saimme
keltaisen kajakin vihdoin hinauskuntoon kuului yläjuoksun suunnasta huuto että nyt me
tullaan! Mitä ihmettä??? Yritimme
vastustaa mutta tytöt huusivat että on myöhäistä ja että he ovat jo matkalla…
Hämmentyneinä katselimme kuinka siskokset Johanna ja Suvi laskivat virtaa
samassa kajakissa, Suvin istuessa rodeoratsastustyyliin jalat molemmin puolin
kajakkia!!! Vau, mitä toimintaa! Saimme rantautettua tytöt samalle pienelle,
tulvivan virran ympäröimälle, maakaistaleelle ja pakkauduimme takaisin
kajakkeihin. Onneksi Kyrsyän laavulle oli enää kivenheiton matka ja tytöt
pääsivät vaihtamaan kuivaa päälle ja kuivattelemaan auringonpaisteessa halkopinon
kyljessä märkiä vaatteita. Samalla syötiin hiukan evästä.
Tauon jälkeen olikin vuorossa taas pätkä järveä ja sitten
ihanaa rauhallisesti virtaavaa jokea. Tikanjoella maantiesillan kohdalla kuohui
taas mutta siitä suoriuduimme kunnialla ja kuivina. Seuraavana kohtasimme
sillan ja arvoimme mahtuuko siitä alta ollenkaan… Elisan tukka sai kuulemma
uuden jakauksen siltapalkin alapinnasta… Kaikki me mahduimme alta vaikka homma
olikin melkoista punnerrusta… Seuraava este olikin sitten iso olkilautta, joka
tukki koko joen. Onneksi pääsimme kiertämään sen oikealta ”kitkuttaen” lautan
kasanneen puunrungon ylitse. Tässä vaiheessa Elisa piti meille luennon kuinka
pelastaa kaatunut kaveri järvellä. Oivallista oppia, jota ei kuitenkaan onneksi
tarvinnut kokeilla livenä. Pitkän järvenylityksen jäkeen saavuimme Partalan
taukopaikalle. Ai että ruoka maistui nannalle…
Tauolla tutkailimme loppureittiä ja hiukan pelosekaisin
fiiliksin suhtauduin tuleviin koskiin. Kakkosluokan Lohnakoski kuulosti
hurjalta ja kun sen jyly alkoi kuulumaan jo puolitoista kilometriä ennen itse
koskea niin alkoi pelottamaan ihan
tosissaan. Ohjeet koskeen olivat selkeän yksinkertaiset: pysy keskellä virtaa
ja MELO kokoajan, kaarra lopussa oikeanpuolista uomaa… Elisa laski ensin ja
keskimmäistä uomaa… Minä seuraavana, töksäytin todella isoon kiveen puolella
kankulla ja ehdin juuri ajattelemaan
että nyt mennään kun tyrsky irrotti kajakin ja heitti minut takaisin kuohuihin.
Onnistuin pitämään oikean keskilinjan ja päädyin halaamaan puuta virran
rannassa helpotuksen huokausten kera. Seuraavana alas tuli Johanna, alku sujui
hyvin mutta sitten kuului hurja kolahdus. Johanna hävisi näköpiiristä ja
odotimme Elisan kanssa huolissamme mitä tuleman pitää. Ihan turhaan
huolestuimme sillä Johanna harrasti vain kajakki-balettia tehden piruetin
kajakilla kosken rantakuohuissa. Taitavaa!! Viimeisenä tuli alas Suvi joka
ajautui vasemman puoleisimpaan uomaan. Hiukan kolisten hänkin laski pystyssä
alas.
Juuri kun syke alkoi laskea edellisen kosken kuohuista,
edessä oli taas seuraava. Reittiohje kehotti nousemaan maihin ja arvioimaan
kosken. Näin teimme ja nousimme sillalle. Voi taivas, mitkä kuohut ja isoja
kiviä koko koski täynnä! Keskellä näytti kulkevan kapea lasku-uoma joka kääntyi
hiukan. Minä en tuosta kyllä laske nousi mieleeni. Suvilla oli samanmoiset
ajatukset ja kun vielä kosken partaalla asustava herrasmies tiesi kertoa että
edellisenä päivänä, joku nuori mies oli mennyt kajakilla kurkkimaan koskea ja
että virta oli imaissut kajakin suoraan silta-arkun rautavahvikkeisiin…
Tuloksena kajakki meni kahtia ja kaveri räpiköi ilman kypärää kivisen kosken
läpi kunnes hänet pelastettiin maihin… Onneksi ei sattunut mutta kaveri oli
sokissa… Tämä tarina vahvisti halua lopettaa melonta tähän Kuhakosken partaalle
22 melontakilometrin jälkeen. Niin sitten soitimme kyydin ja pääsimme vielä
saunomaan Oravanpesille ennen kotimatkaa. Kotimatka sujui mukavia turistessa ja
omille kömmähdyksille naureskellen. Kotiin saavutiin yöllä, jo hiukan
maanantain puolella. Huikean hieno reissu ja mahtavaa seuraa. Ei voisi paremmin
ollakaan! Kiitos juhlaristeilykaverit!
Virva- Hiutale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti