MM-Rogaining 24h

2012 Prebuz Tsekki

Sain houkuteltua mieheni mukaan Tsekkeihin rogaining kisaan ja niin ilmoittautuminen laitettiin sisään jo viime vuoden lopulla. Toiveissa oli että sitkeääkin sitkeämpi juoksijan polvi hellittäisi ja pääsisin taas aloittelemaan lenkkeilyn. Toisin kuitenkin kävi. Polvi kuntoutui loppukeväästä mutta koko kesä meni käytännössä sairastellessa mitä sitkeämpiä räkätauteja. Joten lähdin matkaan hiukan pelonsekaisin fiiliksin, kuinka pitkälle sitä jaksaa ja kuinka polvi kestää pitkän rasituksen?

Matkaan lähdettiin ystävien kanssa  30.8 Prahan aamulennolla. Lentoasemalla samaan koneeseen oli tulossa myös joukko muita tuttuja rogaining-harrastajia, joten iloisissa fiiliksissä odottelimme koneeseen pääsyä. Lentomatka taittui nopeasti univelkoja kuitatessa. Kentältä haimme vuokra-auton ja lastasimme kaikki ”kevyet käsilaukkumme” pösön kyytiin. Suunnaksi otimme Karlovy Varyn ja Europenzion majapaikkamme.  Hyvässä seurassa ajomatka eteni hilpeästi, mitä nyt muutaman kerran jouduin takapenkiltä kommentoimaan sen teknisen navigaattorin ohjeita vastaan saaden lempinimen takapenkin navigaattori…

Päästessämme perille, minulle selvisi miksi sähköpostikyselyyni aamupalan ajasta ei oltu vastattu. Meidät vastaanotti paikan emäntä, joka ei puhunut sanaakaan englantia, joten jouduin kaivelemaan muististani Frau Siitosen vuosien takaisia saksan oppeja pikavauhtia… Huoneet saimme kuitenkin ja aamupalankin sovittua jo kello seitsemäksi kisa-aamuksi. Sitten olikin jo vuorossa ruokapaikan etsiminen. Päätimme pysähtyä ensimmäiseen isoon kauppaan, jonka yhteydessä oli ravintola. Ihmetykseksemme kukaan ei puhunut englantia, eikä saksaa ja kaikki ruokalistat olivat paikallisella murteella kirjoitettuja. No, kun on nälkä, niin homma onnistuu tavalla tai toisella. Kokeiltiin ensin sanaa pasta ja näytimme hyvin kysyviltä. vastaus oli käsien levittelyä. Paikalle saapui nuori mies joka tiesi kysyä ”pasta? Makaroni? Soossi? ” ja kohta oli lautasella iso läjä spagettia ja kastiketta. Jälkiruoaksi otettiin kipot banaaninpaloja, suklaakastikkeella ja kermalla. Näin hyvällä tankkauksella olikin sitten hyvä lähteä käymään kisapaikalla noutamassa  materiaalit.

 

 

                                               Kisakeskus sijaitsi niityllä Prebuzin-kylän kupeessa 

 

Perjantai aamu valkeni pilvisenä, aavistuksen sateisena ja koleana.  Heti aamupalan jälkeen suuntasimme kohti kisapaikkaa. Kartat jaettiin klo 9.30 ja kuinka ollakaan onnistuimme juoruilemaan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja saimme kartat ihan ensimmäisinä. Sitten alkoi radan suunnittelu ja pähkäily. Mistä saa eniten pisteitä? Missä pääsee vähimmällä mahdollisella nousumäärällä? Maasto kun oli aika ”kumpuilevaa”. Lähdimme suunnittelemaan rataa n.65km mittaiseksi. Saimmekin aikaan hyvän kiepin kartan yläosaan, jolloin olisimme vierailleet myös Saksan puolella. Passi kuuluikin pakollisiin varusteisiin, pillin ohella. Sitten mieheni huomasi että eteläpuolelta saikin paremmin pisteitä ja niin koko suunnitelma meni uusiksi. Saimme aikaan lopulta oivan suunnitelman, joka oli mitoitettu juuri nollakuntoisen kuntokapasiteetille sopivaksi. Tarjolla oli lopussa sekä oikaisumahdollisuuksia että lisärastien hakua fiiliksen ja jäljellä olevan ajan mukaan.  Suunnittelun ohessa söimme, ah, niin maistuvan chili con carne retkimuona-aterian lounaaksi.

Kellon lyödessä 12.00 monisatapäinen lauma innokkaita rastinetsijöitä säntäsi matkaan kukin omille reiteilleen. Me lähdimme matkaan reippaasti kävellen suunnaten kohti etelää . Pari ensimmäistä rastiväliä meni taas 1:40000 mittakaavaan totuttelussa ja tarkistellessa miltä kartan kuvaus näyttää maastossa. Pienet sadekuurot siivittivät alkumatkan taivallusta. Alku sujui siis hyvin ja maasto oli hienoa ja vaihtelevaa mutta hyväpohjaista. Viides rasti palautti meidät sitten taas maanpinnalle. Ojien risteys keskellä tasaista pöpelikköä. Tulimme hallitusti aivan rastin viereen mutta rastia ei löytynyt ojan risteyksestä. Himpura soikoon. No, tarkistimme ojan hiukan alempaa. No ei, kyllä sen täytyy olla siellä mistä tultiin. Palasimme toista reittiä takaisin ja kas siinähän se rasti olikin 20m siitä missä kävimme ensin mutta somasti piilossa ison juurakon takana alhaalla puskassa. Totesimme että kartasta puuttui myös se toinen oja aivan rastiojan vierestä, mille tulimme ensin. Tämä vartin kierros aiheutti pientä manailua ja pisti takaraivoon vilkkumaan varoituksen, yön alavien paikkojen rasteja varten…

 

 

Matka jatkui tasaista vauhtia luovien pitkin rinne niittyjä, polkuja, teitä ja metsää. Yhden kylänkin läpi marssimme ja voi hyvät hyttyset minkä värisiä taloja siellä oli. Kuuden aikaan illalla pidimme ensimmäisen tauon ja istahdimme polkujen risteykseen lepuuttamaan ja ravistelemaan hiukan jalkoja. Samalla söimme hiukan eväksiä,  pikku lihiksiä ja mustikkakeittoa. Että maistuikin hyvältä. Viritimme myös otsalamput valmiiksi päähän. Pimeys laskeutui noin puoli kahdeksan pintaan ja päivänvalossa/hämärässä ehdimme vielä hakea muutaman rastin.

Sitten laskeutui synkkä hämäryys ja metsässä ei nähnyt enää lukea karttaa, joten sytytimme valot. Ja kas lupine syttyi mutta toinen halpis versio ei. Kotona lamput tsekattiin, purettiin ja ladattiin ja kaikki toimi ok. Mutta nyt toinen ei pihahtanutkaan… voihan perjantai- ilta… ja tuleva yö. Varalamppuja emme ottaneet mukaan koska niiden tehon olisi pitänyt olla lupinen tasoa, muuten niistä ei olisi ollut mitään hyötyä. No siinä sitten viritimme lampun mieheni päähän ja minä rullasin kartan ja kompassin reppuun ja keskityin tarpomaan vielä perässä kun jotain näki. Järkevät olisivat ehkä harkinneet keskeyttämistä mutta mehän emme halunneet antaa periksi, ainakaan vielä.

Alussa pohdimme hyvää etenemistapaa. Poluilla ja avoimilla alueilla pystyimme kävelemään vierekkäin mutta maastopätkät olivatkin sitten hiukan haastavampia. Pienen pähkimisen ja muutaman manailun ja kaatumisen jälkeen päädyimme kulkemaan maastopätkät tiukasti käsi kädessä ja kylki kyljessä. Tiheimmissä kohdissa oli hiukan hankaluuksia luovia puiden välistä.  Mieheni suunnisti tosi sujuvasti peukalokompassi  ja kartta vasurikädessä ja vaimo oikeassa kädessä.

Olimme lähestymässä maratonin kohtaa kun eteen tuli aitaus aivan kartan eteläreunassa. Aitausta ei luonnollisesti oltu merkattu karttaan. Enempää ei voitu lähteä kiertämään (kartalta ulos ja pimeässä), joten päätimme oikaista aitauksen läpi, koska siellä ei näkynyt  mitään liikettä. Ensimmäinen aita sujui hyvin. Mieheni  laittoi kartan aitalangan päälle painoi ja niin minäkin pääsin siitä ”sulavasti” yli. Aitauksessa näkyikin sitten valtavia passelikasoja ja samanmoisia sorkanjälkiä… nielasimme syvään ja tähyilimme pimeyteen etsien kiiluvia silmäpareja. Pääsimme kuitenkin toiselle aidalle ja huokasimme helpotuksesta. Tämä aita oli kuitenkin hiukan korkeampi. Mieheni laittoi taas kartan ja painoi langan alas. Toisen koiven sain yli mutta sitten pohje hipaisi alempaa lankaa ja sain sellasen tällin että sinkosin aidan yli suoraan pusikkoon päistikkaa antaen myös miehelleni vauhtia ja hän koki saman kohtalon. Sieltä pusikosta itseämme keräillen totesimme a) onneksi ollaan aidan oikealla puolella ja b) onneksi lamppu ei hajonnut siinä rytäkässä c) kaikki paikat oli ehjinä  ja sitten tuli nauru… Hirnuimme oikein kunnolla että tuosta olisi saanut mainion pätkän parhaisiin kotivideoihin…

Matka jatkui ja tien laidan kuljetusta odottavat puunrungot olivat oiva paikka pitää välillä taukoa ja ihailla pimeyttä ja lampun valossa tippuvia sadepisaroita… Keli oli todella pimeä ja sumuinen, joten lampullakaan ei nähnyt kovin pitkälle. Jos lamputtomuudestani voi löytää jotain hyötyä niin se että pystyin erottamaan pimeydessä paremmin metsän ja aukkojen rajat. Suunnistukseen pystyin osallistumaan sen verran että katsoimme rastilla yhdessä seuraavan välin, joten pystyin varmistelemaan että mäet nousevat meidän reitin oikealla puolella. Eksyminenhän olisi suorastaan kruunannut yön. 

Pimeyttä vain riitti ja riitti. Välillä meitä vastaan tuli muita kisaajia mutta pitkät pätkät oli tarjolla vain pimeyttä. No, tosin törmäsimme matkalla myös peuraan ja jättisammakkoon. Aamulla neljän jälkeen tapasimme yhden uus-seelantilais naispariin, joista toinen kysyi halusinko lainata hänen varafikkariaan.  Kun etenemisemme näytti hänen silmissään hiukan hankalalta. Vastasin luonnollisesti kyllä ja viimeinen puolitoista tuntia pimeätä sujuikin sitten jo ihan eri mallilla. Päivän valkeneminen oli ihana hetki, suorastaan juhlallinen. Tosin Mr Hyde iski isolla kädellä heti kuuden jälkeen aamulla. Tarjolla oli suoraakin suorempaa metsätietä ja siitä pisto suolle neljännelle ojalle.  Mieheni pyysi laskemaan ojia ja pystyin laskemaan kokonaista kaksi ennen kuin menin sekaisin… Ilmassa oli havaittavissa selkeää väsymystä. Pitkällä tievälillä alkovat rakotkin sitten tuntua ihan eri malliin ja joka askeleella sattui. Pimeällä siiheen ei kiinnittänyt huomiota samalla tavalla koska piti pystyä keskittymään vain siihen etenemiseen.

 

                                                                          Askel painaa jo...

 

Juoma alkoi olemaan lopussa ja jouduimme tekemään kiepin vielä vesipisteelle.  Neste virkistytti menoa sen verran että jaksoin punnertaa lopun nousut. Rakkojen puhjettua meno oli sangen vaivalloista ja päätimme jättää yhden rastin väliin ja punnersimme maaliin ajassa 22h45min. Maalissa itketti ja nauratti samaan aikaan. Saimme kerättyä 1760 pistettä ja matkaa kertyi aika lailla tasan 80 km ja nousua laskin kartasta 2130m. Tuloslistassa komeilimme sekaveteraanisarjasssa sijalla 26 (57 joukkuetta) ja kaikista kisaajista sijalla 195 (333 joukkuetta). Olimme ylittäneet tavoitteemme roimasti ja olo oli kaikista kolotuksista huolimatta suorastaan euforinen. Ja kylläpä pasta bolognese maistui taivaalliselta Hash Housessa muiden kisakavereiden kanssa. Ruoan jälkeen suuntasimme pikaisesti autolle ja kohti majapaikkaa. Unta ei juuri tarvinut odotella. Nelisen tuntia lepoa ja illalla sitten lähdimme tönkköjaloin vaappumaan  muiden suomalaisten kanssa ulos syömään.

Sunnuntai aamusta vilkutimme Karlovy Varylle ja suuntasimme kohti Prahaa. Teimme Prahassa pienen kävely/ ostoskierroksen ja kävimme syömässä. Pizzeriassa oli ihana puilla lämmitettävä pizzauuni ja pizza maistui taivaallisen hyvältä. Sitten alkoikin jo olemaan aika lähteä kotimatkalle. odotusajat kentällä kuluivat leppoisasti kisajuttuja turisten ja tuota pikaa olimmekin sitten taas Suomessa. Olipa aivan mahtava reissu kaikkine kommelluksineen ja erityisesti mieltä lämmitti oma jaksaminen ja polven kestäminen. Mieheni sanoin:” Tulipahan sitten käveltyä käsi kädessä monen vuoden edestä”.

Virva-Hiutale, miehensä  Corn –Flakesin kera  :o)