KISAPÄIVÄ RATAMESTARINA

Kun kello herätti aamulla klo 6.00, uni painoi vielä ankarasti silmissä, kunnes havahduin. Tänään on se päivä, mitä varten on tehty töitä ahkerasti koko vuosi:  SnowFlakes Seikkailu 2012. Perheen herätys, vaatteet päälle, kamat kassiin ja suuntasimme Vanhan Solvallan majoitustiloista kohti Solvalla Areenaa ja kisakeskusta.  Ilmassa oli aamun kirpeyttä mutta taivas hohti lupaavan sinisenä. Aurinkoa ei vielä näkynyt mutta sen puutteen korvasi kaikkien Hiutaleiden aurinkoiset aamuhymyt. Nakkasin ”ratamestarin käsilaukun” toimistoon ja kiiruhdin kentälle korjailemaan viitoituksia, viemään viimeisen rastin ja viimeistelemään karttatelineen. Puuhien lomassa ohjailin talkoolaisia, vastailin kisaajien iloisiin tervehdyksiin ja viime hetken kyselyihin.

Tarkistimme kahden Katin kanssa  briiffinkien asialistan ja lähtöjen toiminnot. Sitten alkoikin jo tohina kunnolla.  Jätesäkit kainalossa kohti urheilukenttää ja ensimmäistä, pro-lähtöä.  Jakaessamme jätesäkkejä oli kiva seurata kisaajien ilmeitä, joissa näkyi koko kirjo pussihyppelyä inhoavista aina iloisiin virnistyksiin saakka.  Juuri ennen lähtökäskyä pulpahti mieleeni viime hetken filminauhana, olinkohan nyt varmasti muistanut varmasti kaikki asiat…

Tänä vuonna tiedettiin että kisaajia tulee olemaan paljon, joten suunnittelussa piti ottaa huomioon monen monta seikkaa. Kisan aikatauluttaminen, niin ettei minnekään muodostuisi pahoja pullonkauloja ja että kaikilla sarjoilla olisi mahdollisimman haastavat radat tasoeroineen. Maaston ulkoilureittien kapeus ja vähyys aiheutti myös hiukan päänvaivaa ratasuunnittelussa. Samoin maastonkäyttölupien hakeminen, ei ole itsestään selvää että kaikki maanomistajat haluavat mailleen rymyämään 400 kisaajaa! Questien suunnittelussa piti myös ottaa huomioon se että kisaajia on paljon ja ettei ole mukava, jos joutuu odottelemaan kesken kisan. Sujuvuus oli avainsana, vaikkakin maastossa olisi ollut useita upeita kiipeilykallioita, jotka jäivät kutkuttamaan mieltä. Ja yhtenä tärkeimmistä, miten saada apu perille pikaisesti sekä maalle että järvelle, jos haaveri sattuu…

Sitten kajahti lähtökäsky ja koko joukko sinkosi pusseissa pomppien matkaan. Juhlallinen kahina syntyi kun kisaajat pomppivat vapaalla tyylillä kentän poikki ja takaisin. Sen jälkeen koko letka suuntasi juoksurataa pitkin kentän ympäri kohti melontarantaa ja seikkailuja. Itse suuntasin seuraavaan medium-menijöiden briefinkiin.  Hiukan tämän jälkeen soi puhelin. Melontarannasta tiedotettiin että järvihirviö söi ensimmäisen melontarastin… no onneksi se oli vain rastipoiju eikä kisaajien kanootti. Sitten tuli myös tieto että keli järvellä oli sen verran haastava että medium sarjan lähtöä on siirrettävä vartilla, jotta saadaan tarpeeksi purkkeja vapaaksi mediumia varten. Sanan mukaisesti hukkuneelle poijulle olisi ollut käyttöä jatkossa pro-sarjan uimapatjailuosuudella, joten uimapatjailukartta meni  pika pikaa uusiksi tuon vartin ”viivästyttämisen”aikana. 

Voi että miten hieno oli näky (ja se kahina ja suhina ääni!), kun sadan hengen rintamana mediumsarja suoritti pussihyppelyään ja lopuksi pitkä letka hajosi kukin omalle hajonnalleen pitkin Solvallan maita. Lähdön jälkeen kiiruhdin haukkaamaan sämpylän ja mehua aamupalaksi, nappasin uimapatjailurastin ja opasteen kainaloon ja suuntasin kohti melontarantaa. Rannassa näytti kaikki toimivan hyvin, suurimmilta haavereilta oltiin säästytty, mitä nyt muutama  kisaaja oli kokeillut purkkien kiikkeryyttä rantavedessä… Onneksi meillä oli asian osaava reskuutusporukka rannassa ja laineilla.

Rannasta suuntasin takaisin kentälle ja nyt oli hetki aikaa vetää henkeä ja käydä vaihtamassa kuulumisia  vaihdon ja huollon Hiutaleitten kanssa. Hommat näyttivät sujuvan mallikkaasti.  Huollosta Minna-Hiutale huikkasikin saamamme palautteen, joka kuului jotakuinkin näin:" On se hyvä että rouvat järjestelevät kisaa, kun he ymmärtävät tarjoiluiden päälle!" Hiukan ennen perus- ponnareiden lähtöä vein vihjesuunnistuksen ensimmäisen rastin paikoilleen, pohjoisimmalle rankkaripilkulle. Voimistunut tuuli teki tepposensa ja rastiviritys ei oikein pysynyt pystyssä ilman pika pikaa rakennettua lisätuentaa. Viimein perus-ponnistajatkin saatiin matkaan iloisten kommenttien sävyttäessä matkantekoa.

Viimeisen lähdön jälkeen oma aikatauluni näytti visiittiä suolle, jolle oli viritetty suoralli-esterata. Suo oli älyttömän märkä ja pehmeä ihan joka paikasta. Rataa ei uskallettu viedä ihan märimmistä paikoista. Valokuvaajakin, Anne-Hiutale, oli juuttua suohon kiinni… Alkupään menijät, ehkä ensimmäiset 10 paria pääsivät melko helpolla kahlaamisella mutta osa joutui ottamaan loppupätkällä nelivedon avuksi.  Tämän jälkeen olosuhteet vain ”paranivat”. Onnistuin osumaan paikalle juuri kun pro-sarjan kärki oli tulossa suorittamaan tehtävää. Suolta palasin pika pikaa kentälle ja pääsin seuraamaan muutaman parin tuloa ensimmäiselle vihjerastille. Kisaajat olivat odottaneet varmaankin, jotain helppoa pikku loppukierrosta mutta totuus oli toinen. Toinen vihjerasti sijaitsi kartan toisella laidalla…eli tarjolla oli vielä kunnon pätkä maastojuoksua.

Seuraavana suuntasin  vierailemaan kiipeily-questillä. Tyttäreni  9v. vannotti että tänä vuonna hän pääsisi kokeilemaan radan, kun viime vuonna se missattiin kiireessä. Saavuimme rastille ja seurasimme viitoitusta suon laitaa ensimmäiselle köysipätkälle. Päästimme kilpailijat ohi kannustaen heitä ja vaihdoimme kuulumiset kiipeilyrastin Hiutaleiden kanssa. Suoritimme radan kiipeillen ja laskeutuen ja välillä kilpailijoita kannustaen. Olipa mukava seurata kilpailijoiden ilahtuneita ilmeitä kun he näkivät köyden päät roikkumassa taas edessään kallion kyljessä.  Tosin oma varustuksemme ”prinsessakumisaappaat” ja farkut eivät olleet ne parhaimmat kiipeilyvarusteet…

Nyt kun kisa oli tässä vaiheessa, ensimmäisiä kisaajia odoteltiin maaliin, oli ratamestarin lupa vaihtaa vapaalle. Suuntasin suolle, jonne oli suurin osa kisaajista vielä saapumassa. Suolle mennessä kuului, jo kiljaisuja, ties sitten aiheutuivatko ne ”suomuta yökötyksestä” vai riemusta… Seurasin ja valokuvasin suolla pitkän tovin ja oli todellakin palkitsevaa nähdä hyväntuulisten kisaajien myllerrystä suossa. Osa huuteli että tätä olivat jo odottaneetkin! Näin monia hienoja esteen ylityksiä upeilla kierähdys ja  mätkähdys tyyleillä sekä upean vauhdikasta neliveto konttaamista…

Kun suurin osa kisaajista oli saapunut maalin alkoi taas kova aherrus kisakeskuksen purkamiseksi ja tulos-Hiutaleet työskentelivät tuloslaskennan parissa.  Purimme viitoituksia ja kannustimme vielä maaliin tulevia kisaajia. Purkutyön ohessa delegoin rastien poishakua. Purkamista kentällä ja suolla jatkui aina ilta puoli kahdeksaan saakka, jolloin olimme saaneet lähes kaikki kisarakenteista purettua ja auton lastattua. Oli aika huokaista ja kiittää Hiutaleita ja talkoolasia! Kotimatkalla pysähdyimme vielä hakemaan yhden pyöräilyrastin ja suuntasimme mäkkärin kautta kotio. Unta ei juuri tarvinut odotella ja viimeinen ajatus olikin: HYVÄ ME!!!

Virva-Hiutale