Ace Xdream kisa Narvassa, melkein Venäjällä!

Hivenen tässä on kestänyt mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Huhtikuun lopulla suuntasimme kahden joukkueen voimin Viron Narvaan XDream-kisaan. Tämä raportti Team Snowflakes 1 joukkueen silmin, missä kisasi siis hiutaleista Anne, Laura ja Elina.

Lähdimme matkaan lauantaiaamusta Helsingistä autolla ja olimme mahduttaneet kaikki kolme pyörää vielä auton sisään. Eipä tarvinnut lounastauolla huolia, että joku veisi kisaratsun. Matka sujui sutjakasti laivalla Annen ja Lauran synttäreitä hieman kuohuvalla juhlistaen. Matkalla Narvaan tien poskessa näkyi vähän luntakin mutta onneksi sääennuste lupasi suhteellisen kuivaa kisapäiväksi.

Narva sijaitsee siis ihan lähellä Venäjää, vain joki on välissä. Kisan pakollisena varusteena oli passi.

Löysimme hyvin perille hotelliimme Narvassa. Meillä oli kolmen hengen huone, johon myös pyörät pääsi sitten yöksi nukkumaan. Ennen illallista ja nukkumaanmenoa kävimme toki tutustumassa pyörien päällä mahdollisiin kisamaastoihin ja Venäjän rajaan. Pitihän sitä yksi selfie ottaa n. 10 metrin päässä rajaportista. Löysimme aika makeita paikkoja rannan tuntumasta läheltä keskustaa ja vanhoja kivilinnoja ja uskoimme, että siellä varmaan seikkaillaan seuraavana päivänä mutta toisin kävi.

Kisan startti oli mukavan myöhään joten aamulla oli hyvin aikaa syödä aamupalaa ja toki myös vähän jännittää. Polkiessamme kisapaikalle ihmettelimme jo startanneen A-radan kisaajien matkantekoa jotka pyöräilivät yhtä korttelia ympäri useampaan kertaan kärkitiimien johdattamana.

Ensimmäinen oma tehtävämme oli pyöräsuunnistusrasti, jossa joukkueen piti hajaantua rasteille A,B ja C. Sovimme tapaamispaikan lähelle rastia 2. Alku sujui ihan hyvin vaikka aikamoinen ruuhka rasteilla olikin ja jonossa sai polkea. Pyöräosuus oli todella helppo niin teknisesti kuin suunnistuksenkin puolesta. Huimia eroja tässä ei päässyt syntymään ja jonossa poljettiin aina Kreenholmin tehtaalle asti jossa se seikkailu sitten vasta alkoihin.

Kreenholmin puuvillatehdas perustettiin vuonna 1857 ja se toimi pitkään Venäjän keisarivallan alaisuudessa. Siellä työskenteli parhaimmillaan jopa yli kymmenen tuhatta työntekijää eli kokoa tehtaalla oli ihan riittämiin. Vuosien mittaan tehtaan toiminta väheni ja toiminta siellä loppui vasta 2010 - mikä on jotenkin vaikea uskoa tehtaan tilojen rapistuneen kunnon takia. Tästä antaa hyvin osviittaa kisaohjeiden yksi kohta: "Ei saa tippua lattiasta olevista rei'istä".

Pääsimme suunnistamaan tehtaassa ihan toden teolla niin pitkissä halleissa kuin pilkkopimeissä sokkeloisissa kellarikerroksissakin - toki edes takas juosten ympäriinsä. Joukkueet joutuivat taas hajaantumaan useampaan kertaan ja välillä oli taas yhteisiä rasteja, joissa piti olla samaan aikaan. Erikoisuutena hajaantumisissa oli se, että todellakin kannatti neuvoa joukkuekavereitaan rastien haussa etenkin siinä, että on tarkkaa mistä ovesta, kerroksesta ja rakennuksen päädystä, menee sisään. Kaikki ovet ei tosiaan ollut auki ja niitä tuli muutamaan kertaan kiroiltua kun joutui juoksemaan taas neljännestä kerroksesta alas ja eri päähän 150m pitää rakennusta ja sieltä takas ylös. Kävi siis ihan urheilusta!

Täällä oli myös ihan hauska questi: piti taitella paperi lennokki A4:sta ja heittää se sisätiloissa hallin päästä päähän niin, että sitä ei saanut kuljettaa mukanaan.

Meillä tämä Kreenholm-osuus meni ihan kohtuullisesti vaikka yhtä rastia kellarista haettiinkin peilikuvakartalta noin 13 minuuttia. Tämän seikkailun jälkeen suuntasimme pienen pyöräilyn kautta kanoottimelontaan. Siellä oli sen verran ruuhkaa että jouduimme odottelemaan vartin verran paattia. Söimme eväitä ja tutkimme karttaa. Teimme myös kivi-paperi-sakset -leikin siitä, kuka pääsee laskeutumaan kisassa myöhemmin Kreenholmin tornista. Laura voitti.

Melonta oli melkoisen pitkä mutta paatti kulki meillä ihan mukavasti. Väliajoista tutkailimme jälkeenpäin että olimme nostaneet sijojamme melkein pari kymmentä pykälää melonnassa. Ilmeisesti kaikilla ei paatit kulkeneet ihan niin suoraan, tai siltä se itse asiassa näyttikin.

Melonnan jälkeen pyöräiltiin taas takaisin Kreenholmiin ja sielä odotti lisää suunnistusta ja pikku questeja. Tehtävät oli vähän erilaisia tässä setissä onneksi. Yksi questi oli kickbike viesti-tyyliin rakennuksen sisätiloissa tolppia pujotellen. Tulipahan sekin kulkupeli testattua ensimmäistä kertaa.

Lopulta tuli laskeutumistehtävä ja siihen olikin sitten melkoinen jono ulkona. Kisa oli kestänyt jo pitkälti yli neljä tuntia vaikka aikaisempina vuosina olimme olleet B-radalla maalissa jo ennen neljää tuntia. Kisan piti olla sprinttikisa mutta siltä se ei ihan tällä kertaa vaikuttanut kun odottelua oli jonkin verran. Meillä alkoi olemaan jo huoli ehditäänkö takaisin Tallinnaan ja laivalle ajoissa. Tästä syystä sitten kyselimme muilta jonottajilta josko saisimme etuilla koska muuten joutuisimme jättämään tehtävän väliin. Kaikkien jonotusaika vähennettiin siis tuloksesta. Saimme luvan etuilla mutta Laura joutui jonottelemaan myös tornissa varmaan vartin verran. Ensimmäistä kertaa kisan aikana ehti ottamaan jopa kuvia ja facebookkaamaan. Lopulta Laura laskeutui kiipeilijänä paljon tyylikkäämmin kuin moni muu. Maaliin juostiin viivasuunnistusta kilsan verran.

Maalissa olimme ajassa 5.29 ja naisista B-radalla kahdeksansia. Naisjoukkueita oli yhteensä 30. Meiltä jäi vain 6 minuuttia kolmanteen sijaan. Tämä jättää toki vähän hampaankoloon mutta toisaalta voidaan olla ihan tyytyväisiä.

Kokonaisuudessaan varsin onnistunut ja hauska reissu, vaikkakin vähän vähempikin seikkailu Kreenholmissa oli riittänyt. Pyöräily olisi voinut olla haastavampaa ja sitä olisi voinut olla enemmän. Mutta toisaalta eipä sitä kai usein tule vastaaviin paikkoihin pääsemään kuin mitä tuo vanha tehdas oli niin sikäli kyllä ihan ikimuistoista. Toivottavasti taas ensi vuonna päästään Xdreamiin viivalle!

Isot kiitokset hyvälle joukkueelle, toiselle hiutale-tiimille seurasta ja etenkin kisajärjestäjille!

-Anne

Tässä vielä kisavideo jännän biisin säestyksellä mikä kertonee lisää miltä kisa näytti:

Hiutaleiden, Sammaleiden ja Hangaroundien lumileiri Pyhällä 14-18.4.

Heti ensiksi lupaus. Meidät kannattaa kutsua uusiin mielenkiintoisiin tapahtumiin, sillä saamme todennäköisesti innostettua liudan kavereita mukaan. Ainakin Pyhä Randonneén kohdalla näin teimme. Onnekas hiutale lunasti itselleen Nuuksio Classic -juoksun banketissa osallistumisoikeuden tapahtumaan, ja toi vanavedessään paikalle joukon muita iloisia reippailijoita.

Elämyspisteet maksimoiden

Pyhätunturista on tullut yksi viime aikojen suosikkikohteistani, ja vuoden sisään olen tainnut käydä siellä neljästi. Monine huippuineen ja jyrkkine kuruineen tunturijono tarjoaa jylhien ja monipuolisten maisemien lisäksi loistavat puitteet myös erikoisempiin ulkoilmaharrastuksiin kuten vapaalaskuun. Tunturiin pääsee tietysti ilman numerolappuakin, mutta tapahtumissa pääsee nauttimaan valmiiksi merkatusta parhaille paikoille vievästä reitistä ja mehevistä jälkipeleistä.

Kuva: Terhi Jaakkola

Vaikka pitkän viikonlopun aikana ehtikin puuhastella monenlaista, reissun ehdoton kohokohta oli Pyhä Randonnée -tapahtumaan osallistuminen. Yksi kerrallaan seurueemme vähemmänkin laskemista harrastaneet totesivat elämyssarjassa tarjolla olleet elämyspisteet turhan nopeasti kuitatuiksi päätyen kisasarjaan kokemuksestaan tai välineistään riippumatta. Suurin osa muustakin porukasta oli liikkeellä samalla asenteella, joten jos osallistuminen yhtään kutkuttaa, mukaan ehdottomasti ensi kerralla!

Nousua, laskua ja bootpackailya

Suunnitelmani oli hiihdellä reitti läpi omaa tahtiani, tasaisella vauhdilla ja säätö minimoiden. Edellisen päivän leppoisat nousut tuntuivat parin viikon flunssan jälkeen reisissä. Riittävän leppoisalla tahdilla nousut taittuisivat kuitenkin varmasti. Ensimmäisen laskun jälkeen huomasin kuitenkin yllättäen päätyneeni naisten sarjan kärkeen kisasiskon ryhtyessä säätämään karvojaan ennen kuin alamäki kunnolla loppui. Kisailufiilis nosti orastavasti päätään. Silti toivoin, että sisko painelisi matkoihinsa, jotta voisin vain nauttia omasta matkastani. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan päädyimme hassunhauskaan kissa-hiiri-leikkiin. Ylämäissä jäin, alamäissä olin edellä. Näin mentiin jotakuinkin koko reitti.

Viimeisessä Kultakeron nousussa sisko kuroi sellaisen kaulan, että arvelin kiinnisaamisen olevan jo mahdotonta. Aittakuruun laskeutuessani hämmästelin, miten suuri ero oli ollut, kun en sielläkään nähnyt siskosta vilaustakaan. Alempana katsekontakti kuitenkin syntyi taas, kun bongasin siskon laskeutumasta suurin piirtein samalla korkeudella hieman eri kohdassa kurua. Krun yläpäässä reitti ei tuntunut menevät loogisesti, joten jompikumpi oli harahutunut hetkeksi reitiltä. 

Bootpack-osuus Aittakurusta noustiin letkassa minun pitäessä perää. Maaliin oli kuitenkin vielä lyhyt lasku, joten pitihän sitä vähän tsempata, kun nyt kerran tällainen tilaisuus tarjoutui. Vaihdossa olin vikkelämpi ja kurvasin loppulaskuun ekana. Loppulasku Wurstille näytti koppuraiselta, joten loppukirini oli lähinnä loppuhimmailu. Sisko olikin tulla ohi, mutta päätyikin ottamaan tuntumaa maastosta. Eroa tuli muutama sekunti.

Loppupelit

Päivästä jäi ylimmäksi mieleen ylpeyden tunne ystävistäni ja muista matkaa taittaneista lajia

vähemmän harrastaneista, joista jokainen palasi reitiltä hymyissä suin. Jokunen irvistysotos oli ilmeisesti päivän aikana otettu, mutta jälkipeleissä ei enää selvinnyt miksi. Suosittelenkin lämpimästi randonnée-taphtumia peruslasku- ja skinnailutaidot omaaville. Perustaidoilla pääsee pitkälle, naisissa tänä vuonna jopa (epäviralliseksi) Suomen mestariksi.

Pyhälle palaan pian taas, sillä kotiin tuomisiksi tuli lahjakortti tunturiin. Se vaan pitäisi jotenkin saada upgradattua 10 henkilölle sopivaksi J

Salla

Ratamestarin haastattelu: Vinkkejä sarjan valintaan!

Tänä vuonna haluamme tarjota Snowflakes Seikkailun osallistujille parhaat mahdolliset radat ja olemme kovin onnellisia saadaksemme avuksi kokeneen suunnistajan ja seikkailijan Antti Nousiaisen.

Antti toimii siis kisamme ratamestarina ja halusimme tehdä hänelle pienen haastattelun ratoihin liittyen. Jos mietit mikä olisi se sopivan sarja itselle niin kannattaa lukaista tämä niin saat varmasti hyviä vinkkejä mikä sarja olisi itselle se sopivin! Me hiutaleet toki testataan ratoja myös, ja koska meitäkin on menijöitä moneen lähtöön niin pystymme antamaan arvokasta palautetta Antille. Testaus aloitettiin jo pikkujouluissamme Vierumäellä eli hyvällä mallilla ollaan jo!


Mikä on oma taustasi seikkailu-urheilussa?

Seikkailu-urheilun pariin päädyin vuonna 2012 maaliskuussa Kolilla järjestetyn X-Wiima -seikkailun myötä. Aiemmin olin harrastanut suunnistusta ja maastopyöräillyt kesäisin paljon, joten laji jossa nämä molemmat yhdistyivät muihin mielenkiintoisiin elementteihin vei nopeasti mennessään. Sen jälkeen olen seikkaillut Rajavillit -joukkueen mukana ympäri Suomea kaiken pituisissa ja tasoisissa seikkailuissa. Snowflakes Seikkailuun olen aiemmin osallistunut kahdesti ja näiden kokemusten perusteella oli helppo valinta ottaa vastaan tarjottu ratamestarin tehtävä hyvin järjestetyssä, haastavassa, mutta silti kaikille sopivassa seikkailutapahtumassa.


Millainen Vierumäki on maastona? Onko jotain mitä haluat paljastaa jo radasta?

Vierumäki on vakiintunut oman seikkailuporukkamme treenileiripaikaksi juuri monia mahdollisuuksia tarjoavan maastonsa ansiosta. Urheiluopiston miljöö tarjoaa hienot puitteet seikkailullisten elementtien toteuttamiseen ja tuttuun Snowflakes-seikkailun tapaan luvassa onkin useita "yllätystehtäviä" rytmittämään kisaa kaikissa sarjoissa. Opiston lähimaasto tarjoaa eri osuuksille kattavan polkuverkoston, joka ulottuu itäpuolen tasaiselta hiekkakankaalta länsipuolen hyväpohjaiseen, mutta suunnistuksellisesti enemmän haasteita tarjoavaan suppamaastoon. Perussarjan rata kiertelee kokonaisuudessaan näissä hienoissa lähimaastoissa ja siten kynnys osallistumiseen on matala. Hyviä suunnistuskohteita on tarjolla koko matkalle, joten kauas ei pääse eksymään vaikka suunta olisikin hetken hukassa.

Opiston lähimaastossa järvien ja mäkien ympärillä risteilevät neulaspolut tulevat tutuksi Perus-sarjan seikkailijoille.

Medium- ja Pro-sarjojen reitit suuntaavat kauemmas täysin erityyppiseen maastoon. Vierumäen alueen retkeilyreitistöä on kehitetty aktiivisesti viime vuosina, mikä on tuonut ratasuunnitteluun uusia mahdollisuuksia. Medium-sarjan reitille on saatu mukaan kaikki mukavimmat maastopyöräilypolut ja suunnistusmaastot joita alue tarjoaa. Pyöräilyosuudelle suositellaan maastopyörää, vaikka rata vältteeleekin haastavimpia polkuosuuksia. Pro-sarjassa puolestaan kuljetaan juuri näillä haastavilla poluilla ja taitavat maastoajajat palkitaan. Nopeudesta saadun hyödyn voi kuitenkin hukata nopeasti vääriin reitinvalintoihin.


Mihin sarjaan suosittelisit lähtemään jos esimerkiksi jollain on kokemusta iltarasteista pari kertaa, varastosta löytyy vain hybridifillari ja melonta on ihan uusi laji?

Kolmesta sarjasta perussarja sopii hyvin myös aivan aloittelijoille. Perustiedot suunnistuksesta riittävät radasta selviämiseen ja pyöräilyosuus on ajettavissa millä tahansa polkupyörällä, vaikka koko matkaa asfaltilla ei pääsekään rullaamaan. Hyppäys Perus-sarjasta Medium -sarjaan on melko suuri johtuen lähinnä pyöräilyosuudesta, joka suuntautuu täysin erilaisiin maastoihin ja on myös suunnistuksellisesti selvästi haastavampi eri karttapohjasta johtuen. Jos pyöräily kapeillakin poluilla onnistuu ja luottoa peruskartallakin suunnistamiseen löytyy, on medium-sarja hyvä valinta. Pro-sarjassa haastekerrointa lisätään pyöräilypolkujen teknisyydellä, eri suunnistusmaastolla, sekä heittämällä lisälenkki rullaluistimilla.


Harmittaako kun et itse pääse osallistumaan?

Aktiivisena maastopyöräilijänä harmittaa todella, etten tällä kertaa pääse itse mukaan kisaamaan. Pro- ja medium sarjojen pyöräilyosuudet ovat omasta mielestäni parasta antia jota Suomen seikkailut ovat viime vuosina tarjonneet. Pro-sarjan yli 25 kilometrin pyöräilystä on asfalttia alle kilometri ja "single trackia" tulee olemaan yli 5 kilometriä - reitinvalinnoista riippuen jopa enemmän. Myös Medium-sarja pääsee nauttimaan samoista poluista - kiertäen teknisimmät osuudet tosin. Alueelle merkittyjen uusien retkeilyreittien myötä peruskarttaa on täydennetty viime kesänä piirtämällä lähes 10 kilometriä uutta hienoa polkua GPS-tallentimen jäljen mukaan. Samalla ajokelvottomat polut on siivottu pois kartalta ja tuo kartta saa nyt tulikasteensa Snowflakes seikkailussa. Jos olet maastopyöräilyn ystävä, ei reitti jätä varmasti kylmäksi!

Maastopyöräilyosuutta katsastamassa syksyllä 2015. Tämä osuus on pienintä polkua jota Medium-sarjan rata tarjoaa.

Terveiset tuleville kisaajille?

Elokuun Snowflakes -seikkailu tarjoaa elämyksiä Vierumäen parhaissa seikkailumaastoissa. Tervetuloa mukaan nauttimaan hienosta tapahtumasta!

--------------------------------------------------------------------------

Ilmoittautuminen lauantaina 27.8.2016 järjestettävään Snowflakes Seikkailuun on auki ja lisätiedot löytyy näiltä sivuilta!

Ilmoittautuminen avattu!

Ilmoittautuminen seuraavaan Snowflakes Seikkailuun on avattu! Lisätiedot ja kilpailukutsu löytyy näiltä sivuilta täältä.

Tervetuloa mukaan lauantaina 27.8.2016 Vierumäen upeisiin harjumaastoihin!

Tässä videofiilistelyä vuoden 2012 kisasta Espoon Solvallasta:

Umpihankihiihdon MM-kilpailut 12.-14.2.2016 Pudasjärvellä, Soolo-Snowflaken tarina

Kaksi päivää kisojen jälkeen näen sieluni verkkokalvolla lumisen vaaramaiseman talven keskipäivän sinertävässä valossa ja ihmettelen, mikä on se kaipuun tunne, joka kuvaan liittyy. Minullahan oli rankkaa ja välillä suorastaan ankeaa. Sanoivat ladun varrella monta kertaa, että tähän jää sitten koukkuun. Kohteliaisuuttani jätin epäilykseni sanomatta. Ehkä kuitenkin lähtisin vain hiihtovaeltamaan, kuten tapani tähänkin asti on ollut.

Treenimaisemia Seitsemisen kansallispuistoista 6.2.

Se tunne, kun olet päättänyt lähteä, vaikka flunssa on painanut muutaman päivän. Todellista tautia ei ole, mutta kurkku on kipeä ja päässä höntti olo. Aamulla kotoa lähtiessä on ollut hyvä olo, mutta kun kello on 18 ja olet Syötekeskuksessa pakkaamassa viimeisiä kamoja ja väsyttää pirusti, niin saattaa käydä mielessä, mitä sitä oikein on tekemässä. Toiset ovat vielä yhden yön lakanoiden välissä, mutta minä olen ilmoittautunut perjantain yörastille vapaaehtoisesti. On näet niin, että on mahdollista olla pe-la -yö maastossa ja näin ollen lauantain hiihtomatkasta on pieni siivu pois, kun sen on jo perjantaina hiihtänyt. Maksuksi tästä joutuu nukkumaan yön ulkona.

Lumi tarttuu suksen pohjiin ja meinaan lentää nenälleni, kymmeniä kertoja kolmen päivän aikana. Syntyneen ladun tai kelkkajäljen ulkopuolella ei tartu samalla tavalla, mutta suksi uppoaa parikymmentä senttiä ja on raskasta. Seilaan uran ja urattomuuden väliä. Välillä hinkkaan suksen suomupohjaa toiseen sukseeni ja manaan tilannetta. Olen huono pysähtymään ja jonkinlaiset mottoni lienevät, että eteenpäin elävän mieli ja tuleen ei saa jäädä makaamaan. Välillä manaan sisuanikin. Mikä järjettömyys laittaa ihmisen tekemään kaikenlaista. Selkään sattuu väärä reppu, umpihankisukset painavat jaloissa, eivätkä liu’u kauniisti latua pitkin, ruoka ei maistu ja on kuuma. Riisua en uskalla flunssan vuoksi. Missään ei näy ketään. On niin kaunista. Latu, sinertävä taivas ja lumihanki.

Perhe treenaa jäällä 01/2016.

Ensimmäinen tehtävärasti kyykyttää: en tunne yhtäkään kalaa, joita esitellään. Kaiken lisäksi olen edellisenä päivänä kysynyt mieheltäni aikaisempien vuosien tehtäväsisällöistä ja tullut siihen tulokseen, että tässä kisassa kysytään kaloja. En kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään. Kisaan lähtiessä olen miettinyt, että varsinainen hiihtämien ja siinä pärjääminen ei minua mietitytä, vaan se, miten tehtävät menevät. Alku ei tietämisen suhteen ole lupaava. Toinen ensiaputeemainen tehtävärasti olisi varmaan minulle ok. Tulen rastille ja innokkaana alan suomentaa vaikeahkoja lääketieteellisiä termejä kahden minuutin aikarajan puitteissa. Pääsen viimeisen sanan kimppuun, kun huomaan, että alla olisi vaihtoehdot, jotka tulisi vain yhdistää oikein. Paniikinomaisessa tilassa yritän 15 sekunnissa liittää oikeat parit toisiinsa. Manaan luetunymmärtämisen ongelmaani ja itseäni, kun sähellän. Eikö tämä ole opittu jo Erävaelluksen SM-kisoissa: lue rauhassa ja tee vasta sitten. Näköjään on liian kauan niistäkin opeista (vuonna 2008 viimeiset käydyt kisat).

Hiihtopäivät jättivät mieleen sekamelskan erilaisia tapahtumia ja tuntemuksia.

-         Suksen pohjiin jäätää aikaisemmin satanutta kosteaa kiinni. Ollako ladulla, vai hiukan sen ulkopuolella? Käyttääkö silikonipuikon jämiä, josta pitäisi miehelleni Pekalle kuitenkin jäädä seuraavan päivän umpihankeen ainetta. Käytän puikkoa kerran lauantaipäivän aikana.

-         Tulen lisärasti 1:lle, jossa on minua ennen käynyt kolme yksilöhiihtäjää, ei muita. Lopulta jään yksin rastimiesten seurassa syömään täysjyvänuudeliani ruokatermarista. Ei maistu kuin puolet, puolet menee huussikompostiin. Rastimies tarjoaa poronlihapalasta: kiitän kauniisti ja laitan suolaisen palan poskeeni. En tohdi sanoa, että olen kasvis-kala -ruokavalioinen.

-         Minua naurattaa koko porukan latu-uskovaisuus. Tiedän, että Pekka on avannut ladun ja kartastani huomaan, että hän on mennyt mäen väärältä puolelta. Kaikki seuraavat. Toisaalta umpihanki on niin paljon raskaampaa, ettei pieniä mutkia kannata oikaista umpisen puolelta. Myöhemmin kotona kilpailun GPS-seurantaa katsoessani en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko, koska kahdesti kilpailun aikana itsekin olen tehnyt hölmöjä reitin valintoja lauman perässä. Pidän itseäni kohtuullisena suunnistajana, mutta nolottaa, etten kyseenalaistanut reittejäni. Ensimmäinen vähän hölmö reitinvalinta tapahtuu lauantaina, kun lisärasti 2:lle mennessä päätän lähteä kelkkajälkeä lisärasti 3:lle sen pienestä kierrosta huolimatta. Rastilta olisi kuitenkin ollut jo kahden joukkueen umpihankeen tallaama suorempi metsälatu, jota minun olisi ehdottomasti kannattanut lähteä. Ehkä minua hämäsi joukkojen paljous, mediaryhmän kelkat ja kamerat lisärastilla ja pakenin vain henkeni edestä äkkiä pois suunnitelmani mukaan. Toinen laumavalinta liittyi sunnuntain umpihankiosuudelle. Se on mielestäni surkuhupaisa osoitus ihmisen laumasieluisuudesta: 2/3 kilpailijoista lähti kiertämään vasemman tien kautta, kun oikealta olisi mennyt latuja ja huomattavasti suorempi reittikin. Itse olin jo tuossa vaiheessa huomattavan väsynyt, enkä yrittänyt pysyä tarkasti kartalla – mikä tietenkin on aina virhe. Väsyneenä pitäisi nimenomaan tehdä ne älyratkaisut. No: jälkiviisaus ei ole viisautta. Onnittelut niille, jotka uskalsivat tehdä omia ratkaisuitaan! Ei se umpihankiosuus huonosti osaltani mennyt, mutta pirun raskasta se oli! JOS vielä joskus tulen näihin lumikarkeloihin, muistan, että pitää tehdä omaa aivotyötä koko ajan.

-        "Onkos se suomupohjasuksi, joka noin kauniista surahtelee latua vasten?” kyselee hiihtäjämies pilke silmäkulmassaan, kun lähestytään yöleiriä. Siinä vaiheessa en tiedä, nauraisinko vai murhaisinko se miehen. Seuraavana aamuna mies toivottelee ”hyvää matkaa suomupohjasuksella”. En jaksa olla asiasta mitään mieltä; Sillä mennään, minkä omistaa.

Juttu 10.2. Iijokiseudussa

-        Huvittavin tilanne ladun päällä on erään miehen kysymys: Oletkos se sinä, josta oli juttua lehdessäkin? Minä, että ”En. Ei minusta ole juttua tehty.” ”Varmasti on! Mikäs se sinun nimi on?” ”Kyllä se sinä olet. Se extremeurheilija.” Minä: ”Ei minua ainakaan ole mihinkään haastateltu.” Kisan jälkeen löydän Iijokiseutu -lehdestä jutunpätkän, joka hymyilyttää vieläkin. Sitähän on suorastaan tunnettu, vaikkei itse tiedäkään olevansa.

-        Kun on viikonlopun rymynnyt metsässä, palvautunut leiritulien savuissa ja flunssa on akuuttina päällä, tuntuu kanssahiihtäjän kommentti umpihankiosuudella ”Sinä se et kyllä vanha ole!”, todellisena kohteliaisuutena. Kaikki on suhteellista.

-        Umpihankiosuuden ensimmäisen tunnin aikana alkaa vaivata epätoivo: joukkueita ja yksilömiehiä menee ohi. Kysyn perässähiihtäjältä: ”Joko tässä on häntäpää?” Ei se kuulemma ole lähelläkään, mutta olo on sellainen, että alan epäillä, jaksanko tätä menoa maaliin asti. Isolla suoaukealla oleva moottorikelkka saa minut miettimään, josko vain kellahtaisin reen kyytiin lepäämään kipeän yskän pois. En jää, vaan jatkan. Mietin, että tämä on hullun touhua yksin. Kateellisena katson joukkuehiihtäjien ladunavaajan vaihtoa. Saisinko minä edes yhden yksilöhiihtäjän kaverikseni? Hieman hämmentyneenä silti seuraan, miten jossakin vaiheessa kaikki joukkueet ja yksilöt alkavat suvereenisti käyttää jo-valmiita latuja. Eikö tämä ollut umpihankiosuus? Onko reilua ensimmäisille hiihtäjille, että viimeiset eivät tee omia latujaan? Eihän se ole sama kisakaan sitten. Kiitollisena kuitenkin itse hiihdän muiden jälkiä todeten, että ihan tarpeeksi rankkaa on silti lumen tarttuessa suksen pohjiin ja tökkiessä menoa. Tämä on kuin Jukolan viestin häntäpään joukkueilla, kun huudellaan rastikoodeja. Lopussa vain selviydytään ja todellinen kilpailu ollaan käyty jo ajat sitten.

Reissun ryydyttämä

Jo perjantaina alkoi tuntua siltä, että naisena olin jotenkin väärässä tai kummallisessa paikassa. Mielestäni "testosteroni ei haissut", mutta jonkin sortin armeijamaisuus oli läsnä. Lauantain raskaissa hetkissä mietin touhun järkeä. Harvoin on kilpailuissa ja koitoksissa ollut yhtä vaikea pitää asennetta kohdillaan. Jälkipohdintana ajattelen, että kilpailuhenkisenä kisaajana hetkittäin ankeat tunnelmat johtunevat siitä, että en voi olla mukana kisassa tasaveroisesti kisaamassa. Naisille ei ole omaa sarjaa ja näin ollen sunnuntain pikataipaleella ei ole mitään saumaa naisena pärjätä. Kilpailuissa usein heikot hetket voitetaan juurikin kilpailuhengen turvin. Nyt ei ollut sitä voimavaraa, josta ammentaa. Ei liene sattumaa, että Team Snowflakes on naisten seikkailu-urheilujoukkue. Joukko naisia, jotka haluavat kisata ja pärjätä naisina, ei vain miesten varjoissa. Mielestäni umpihankihiihtokisojen houkuttelevuutta naisille voitaisiin lisätä lisäämällä mukaan naisten sarja. Minä olisin ollut tämän vuoden voittaja. Jossittelu sikseen, sillä tuloslistalla olin 18. Käteen jäi verkkokalvolle piirtynyt kuva lumisista vaaramaisemista, eikä sekään huono ole.

Tosiasioita:

-          Reppu painoi n. 8,5kg+vedet (3ltr) ja ruuat päälle. Ensimmäinen yö kasteli makuupussin ja untuvatakin sen verran, että painoa oli huomattavasti lisää lauantaina ja sunnuntaina. Pikataipaleelle otin myös joitakin Pekan ylijäämäruokia ja vaihdoimme majoitekankaita, jotta hänellä olisi kevyempi rinkka. Jäi Pekalle silti vielä yli 9kg märkien makuupussien vuoksi. Omaa reppua en tohtinut edes punnita.

-          Mukana oli pakolliset kamat, mutta majoitteena vain laavun pohjakangas, sillä päällyskangas oli soolomieheni mukana. Samoin ”lapio” oli vain hänellä. Lapiona toimi lasten muovinen keskikokoinen lapio. Ei ehkä se paras valinta pienen koon vuoksi.

-          Ruokapolitiikka: perjantaina iltapalaleipä ja kiisselipussi, yöksi kaurapuuroa 0,5litran ruokatermokseen, aamulla termokseen nuudelit ja ne lounaaksi. Muutama geeli päivän aikana pähkinärusinasekoituksen lisäksi ja juotavaa reilu 2litraa. Illalla muusia ja tonnikalaa sipulilla ja voilla sekä leipä. Aamupalapuuro termariin ja pikataipaleella kolme geeliä ja energiajuomaa.

-          Majoitteena toisen yksilösarjalaisen kanssa laavu. Makuupussi Joutsen -38c, makuualusta ilma-alusta ja solumuovinen sekä majoitteen pohjakangas.

-          Ruoka-astioina pieni nuotiokahvipannu ja lusikka, miehellä alumiininen nuotiokattila 1,5ltr.

-          sahana retkisaha, retkikirves ja puukko ja muut pakolliset varusteet.

-          Keli on jatkuvasti -1 ja -6 celsiuksen välillä, välillä satoi lunta, välillä jotakin märempää ja välillä oli ihan kirkasta. Veden jäätymisestä ei ollut huolta.

SELKÄVAIVAISEN URHEILIJAN TARINA JA TASAPAINON ETSINTÄ Vol 2.

AIKAISEMMASSA postauksessa kirjoitin siitä, miten urheilijan urani on kulkenut selkävaivojen aallonharjoilla ja pohjilla. Tässä kirjoituksessa tarkastelen samaista prosessia tasapainon tavoittelun ja elämänhallinnan kannalta. Avattakoon alkuun elämänfilosofiaani sen verran, että jo ennen selkävaivojani uskoin, että
- jokaisella on elämässään haastekohtia, joiden tehtävä on kasvattaa meitä ihmisinä
- olemme kokonaisuuksia, joista ei ole mahdollista erottaa fyysistä, henkistä tai sosiaalistakaan ulottuvuutta. Selitysmalleja haasteisiin kuuluu etsiä jokaisesta ulottuvuudesta. (Nyt joku kysyy, mitä tekemistä sosiaalisuudella ja välilevyn pullistumalla on. Kannatan eteenpäin lukemista.)
- olemme luontaisesti kehollisia toimijoita

VAIHE 1. MERKIT
Kaksi vuotta ennen selkäni totaalista romahdusta minulla särki aika ajoin erityisesti pakaran yläosa. Koetin sitä venytellä ja hierotuttaa. Toimet saattoivat auttaa, mutta usein eivät. Syytin itseäni liian vähästä venyttelystä suhteessa tekemisiin. Muistan myös, että ainakin kerran olin ennen pidempää seikkailukisaa epätoivoinen kivun suhteen, koska en saanut sitä mitenkään hallintaan. Vieläkään en ajatellut, että kyseessä olisi jokin tekijä, joka saattaisi vaatia lääkärissäkäyntiä.

Liikkuvilla ihmisillä on useimmiten hyvä tuntuma kehoonsa. Tunnistamme kehon muutoksia herkästi ja tunnistamme tilan, missä kaikki ei ole kunnossa tai keho tarvitsisi lepoa ja huoltoa. Toinen asia on, kuinka valmiit olemme kuuntelemaan kehon viestejä. Kehomme saattaa ”pyytää” vapaapäivää, mutta mieli tekisi maksettuun ja ohjattuun jumppaan tai ”vaikka vaan kevyelle” lenkille. Meillä voi myös olla kehontuntemuksia, joita luonnehdimme ominaisuuksiksemme. Erityisesti tilanteissa, joissa oudot tai kivuliaat tuntemukset tai liikerajoitteet eivät ole jatkuvia tai mahdollistavat liikkumisen, on vaikea nähdä ja hyväksyä sitä, että tilanteeseen saatettaisiin tarvita kuitenkin apua.

VAIHE 2. SISU JA TOIVO
Kun ensimmäisen kerran jouduin tilanteeseen, etten enää hallinnut kipuja ja hakeuduin niiden kanssa lääkäriin, eivät kohtaamani lääkäritkään osanneet auttaa. ”Kivun sallimissa rajoissa”-liikkuminen on kovasti liikkuvalle ihmiselle melko epämääräinen termi; Siedämme kipua kohtuullisen hyvin ja tietynlainen ”itsensä rääkkäämisen” – kulttuuri tuntuu kuuluvan liikuntaan. Kun ei vielä tunne sairauden tai vamman ominaispiirteitä, ei voi tietää, mitä tapahtuu, jos esimerkiksi selkävaivaisena käy liian rasittavalla kävelyllä tai kaatuu tmv. Yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa tilanteessa, että vaivat vain pahenevat.

Ensimmäinen raju aallonpohja on samanaikaisesti raskain ja helpoin. Raskain siksi, että tilanne on uusi ja omaksumamme liikkuvan ihmisen identiteetti joutuukin pakkolevolle. Mikä minä nyt olen ja millä täytän päiväni? Helpoin siksi, että monessa tapauksessa on mahdollista uskoa tulevaan ja luottaa siihen, että jonain päivänä olen entistä ehompi. Minä ainakin uskoin huolimatta siitä, että säännöllinen kipulääkitys jatkui yli puoli vuotta selän romahduksen jälkeen.

VAIHE 3. ASIAN KOHTAAMATTOMUUS
Kun selän tilanne aaltoili ensimmäisen vaiheen jälkeen vuoden 2010 ajan hyvästä melko huonoon, elin vaihetta, jolloin pohdin keinoja välttää kipua, mutten muuttanut liikkumistapojani- tai tottumuksiani enkä keskittynyt asentoihin tai vauhdin hiljentämiseen. Opettelin ennemminkin tunnistamaan mahdollisimman varhaisia signaaleita tilanteen huononemisesta. Vaihe oli sellainen, että aina kun oli mahdollista liikkua, liikuin, ja aina kun keho alkoi oireilla, aloin himmailemaan. Tuolloin minulla ei ollut säännöllistä ”luottofysioterapeuttia” tai muutakaan apua. Kipulääkkeitä käytin aika ajoin. Välillä olin parin kuukauden ajan tekemättä mitään ja suurimpia tekoja vuoden aikana lienee kolmen viikon aktiiviloma Alaskassa.

 

2011 alusta alkoi näyttää siltä, että selkä alkaa kestää ja aloin luottaa siihen. Lisäsin liikkumista, asetin tavoitteita ja suunnittelin tulevaa. Tein paljon, ja katseeni oli tulevaisuudessa. Olin onnellinen, kun aloin odottaa lasta ja raskausaika alkoi hyvin. Pelkäämäni selkäkivut tulivat kuudennella kuulla. Raskaus- ja imetysaika on oma lukunsa, sillä kehossa tapahtuvat muutokset ovat tilapäisiä samoin kuin hormonaaliset muutokset. Omalla kohdallani imetysaika näyttää olleen hyväksi selkävaivojen kannalta katsottuna. Vieläkään en ollut vaivaton, mutta heikompia kausia ei tullut. Aiemmin notkea selkäni oli hirveän jäykkä. Hoidoissa en antanut koskea alaselkääni, sillä se usein kipeytyi, jos siihen koskettiin. Noudatin myös ohjetta, ettei minun kannattaisi suuremmin venyttää ”takajalkoja” eli välttelin iskiashermoon osuvia venytyksiä.

 
VAIHE 4. TÄYDELLINEN LAMAANNUS JA LIIKKUVIEN IHMISTEN VÄLTTELY 
Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, vuosi 2013 oli minulle huikea vuosi siihen asti, kun selkä alkoi oireilla ja kipeytyä. Loppuvuonna olin taas siinä pisteessä, että jouduin aloittamaan muutaman kuukauden säännöllisen kipulääkityksen. Ensimmäisen kerran olin vakavasti sen kysymyksen äärellä, onko urheileminen minulle hyvästä vai pahasta? Miten olen taas tässä pisteessä, eikö tämä olekaan ohimenevää, vaan ikuista? Missä kohtaa olen tehnyt väärin? Kyseenalaistin kaikki lajini, treenaamisen ja kaiken kehonhuoltoon liittyvän. Kyseenalaistin sosiaalisen verkostoni, sillä huomasin sen sisältävän hyvin paljon liikkuvia ihmisiä ja sitä myötä paljon myös urheilupuhetta. Se ahdisti, sillä en enää kokenut, että voisin vakavasti suunnitella tulevia urheilutapahtumia tai varsinkaan sitoutua joukkueisiin. Tästä alkoi vaihe, jolloin aloin tehdä paljon yksin ja mieluummin yksin, sillä usein seurassa tekemisen jälkeen olin huonommassa kunnossa.

VAIHE 5. AMMATTI-IHMISIIN TURVAUTUMINEN JA PEILIIN KATSOMINEN
Kävin erilaisissa hieronnoissa ja pätevillä fysioterapeuteilla ja yritin löytää vastauksia välttelemällä tiettyjä lajeja, jotka olin huonoimmiksi todennut. Sain hyviä vinkkejä ja uusia tekniikoita käyttöön, kuten Mc Kenzie – menetelmän ja sähköakupunktion sekä allasfysioterapian. Kun pikkuhiljaa olin taas saanut kuntoa nousemaan, päätin osallistua minun kohdalla surullisen kuuluisaan Vehmersalmen Venlojen viestiin. Intohimolajissani, hyvässä flow’ssa ja polven eturistiside poikki!

Tuo polvivamma – niin ikävä kuin se onkin ollut, on antanut minulle lisäaikaa ajatteluun. Olen hyväksynyt sen, että olen selkävaivainen ja on mahdollista, että jotkin liikuntamuodot eivät sovi minulle. Olen myös tullut siihen tulokseen, että kehoa tulee aina valmistella perusteellisesti uusiin lajeihin ja huoltaa raivokkaasti, jos aikoo säilyä vammoitta tai suuremmitta takapakeitta. Olen useamman kerran aloittanut jonkun uinuvan lajin liian huonoilla valmisteluilla. Esimerkiksi hiihtokauden jälkeen hiihtokunto voi olla kova, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että juoksukauden voi aloittaa kylmiltään tai nopeasti juoksua lisäten. Mitä vanhempi keho, sitä pidempi ”lämmittelykausi”. 

Olen myös huoltanut kehoani huonosti, esimerkiksi kuntosalilla käyntiä olen inhonnut ja siksi siitä kieltäytynyt, sekä muutenkin laiminlyönyt keskivartalon lihaskuntoa. En ollut myöskään kyseenalaistanut ajatustoteamustani selkäni jäykkyydestä. Hyväksyin jäykkyyden selkävaivaisuuden ”sivutuotteena” sen sijaan, että olisin kysynyt: Kun selkäni on jäykkä, mitä voin sille tehdä tai keneltä kysyä apua asiaan? En myöskään ole kuunnellut signaaleita tarpeeksi vakavasti. Venlojen viestin alla minulla oli ollut hiukan kummallisia tuntemuksia polvissa. En kuitenkaan tulkinnut tuntemuksia niin vakaviksi, etten olisi voinut tilannetta seurailla. On mahdollista, että polvessa oli tulehdusta, joka altisti polvitapaturmalle.
--
Nyt olen pisteessä, jossa rakennan peruskuntopohjaa vankemmaksi. En ole uskaltanut asettaa kunnolle erityisiä vaatimuksia tai tavoitella tiettyjä lajeja. Sen tiedän, että kovasti haluaisin suunnistamaan ja ensi kesän Lappeenrannan Jukolan viestissä toivoisin olevani viivalla. Juoksu on laji, joka olisi helposti tulkittavissa lajiksi, joka on huono minun selälle. En kuitenkaan ole vielä valmis sanomaan juoksujäähyväisiä, vaan aion taistella sen puolesta, että tekisin tällä kokeilukerralla kaiken viisaammin.

MITEN MOTIVOITUA LIIKUNTAAN ILMAN KILPAILUA JA MITEN KILPAILLA ILMAN SUORITUSPAINEITA?
Yksi paljon minua pohdituttanut teema on kilpailuiden funktio. Miksi haluan kilpailla, mitä lisäarvoa ne tuovat minulle? Miksi haluan tietää iltarastitulokseni tai juoksuvauhtini?

Minulle kilpailemisen ehdotonta plussaa on niiden tuoma nautinto: huikea innostus, joka täyttää toiminnan ja ajatukset ennen kisaa, joukkuetyö, joka haastaa yhteistoiminnan haasteisiin, seikkailukisojen yllätyksellisyys ja uusien hienojen luontokohteiden saavuttaminen sekä tietenkin fyysinen haaste siinä, että saa antaa itsestään kaiken ja testata kuntotasoaan. Miinusta kilpailemisessa on minulle ollut ennen suoritusta ”ylikierroksilla” käynti ja mahan sekaisin olo. Kilpailuiden jälkeen fyysinen olotilani on usein jonkin aikaa huono: ruoka ei kunnolla maistu tai imeydy ja nukun yön huonosti. Lisäksi rasitusvammojen riski moninkertaistuu kilpailusuorituksessa verrattuna normaalitreenaamiseen. Kun liikkuu ryhmässä, ei aina pysty herkästi kuuntelemaan omaa olotilaa ja valitsemaan itselle parhaita vauhteja tai liikkumistapoja. Olen huomannut, että porukkatekemisen seurauksena usein kipuja on enemmän kuin yksin tehdessä.

Kesäkausi 2015 oli elämässäni aikaa, jolloin minulla ei ollut erityistä motivaatiota liikkua. En löytänyt iloa ajatuksesta, että taas nostaisin kunnon nollasta sataan vain todetakseni, että taas kohta olen ”telakalla”. Motivaatio näkyi myös keskivaiheen polvifysioterapialiikkeissä – tein minimin, en yhtään enempää. En keksinyt, miksi minun polven pitäisi olla täydellinen, jos en edes tähtää liikkuvaan elämäntapaan.

Pikku hiljaa syksyn ja polven kuntoutumisen edistymisen myötä olen taas löytänyt motivaation rippeitä. Tunnistan vanhan innokkuuden hiipivän kehossani ja pelkään, että pian löydän taas itseni tekemästä liikaa tai liialla höyryllä. Yritän muistaa oivallukseni ja tehdä asiat toisin. Kuinka vaikeaa onkaan tapojen muuttaminen! Toivon, että vuoden päästä en ole kirjoittamassa juttua, jossa joudun kertomaan vuoden sisäisistä aallonpohjien tuomista oivalluksista, vaan voisin kertoa, miten tasapainon ylläpitäminen on onnistunut! Kilpailukysymykseen minulla ei vielä ole vastausta: Lähipiiriäni seuraamalla olen huomannut, että ne kilpailijat, joilla on vähemmän kilpailuviettiä ja rennompi kilpailuasenne, ovat terveempiä. Tämänhetkinen johtopäätökseni on se, että minun täytyy opetella suhtautumaan kilpailuihin kuin treeneihin: fiiliksen mukaan ja itseä kuunnellen. En tiedä, onko se mahdollista, kun kilpailuhuuma saa minut valtaansa, mutta tutkin sitä.

Tämä on minun tasapainon etsintäprosessini ja kuvaukseni selkävaivaisen matkasta. Olen huomannut, että kunkin liikkujan ja erilaisista vaivoista kärsivien tulee kulkea oma polkunsa ja löytää omat oivallukset niin vaivojen ennaltaehkäisystä, kehon huollosta ja hoidosta kuin myös siitä, mitkä hoitomuodot itselle parhaiten sopivat. Se mikä sopii minulle, ei ehkä sovi jollekin toiselle. Toivotan onnea jokaisen etsintöihin! Liikkua pitää, mutta kuinka paljon: Kerro sinä!


Kirjoittaja: Suvi Saarinen

SELKÄVAIVAISEN URHEILIJAN TARINA JA TASAPAINON ETSINTÄ Vol. 1

Vuosi 2008. Ensimmäinen kunnollinen seikkailukilpailukausi takana ja kova työ kunnon eteen saa kiitosta sijoitusten nousun myötä. Into on korkealla ja tulevaisuus näyttää olevan täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia liikuntatapahtumia ja kisoja. Selkä ja pakarat huutavat välillä pelastusta särkyoireilun keinoin, mutta syytän itseäni siitä, etten huolla kehoani tarpeeksi.

Kevät 2009. Juoksukausi ja kesälajit kehiin. Alan miettiä kesäkauden menoja, mutta selkä alkaa oireilemaan, eikä helpotusta näy. Tilanne pahenee pahenemistaan. Käyn lääkäreillä, mutta hoito-ohjeet vaihtelevat liikkumisesta kivun rajoissa täydelliseen lepoon. Magneettikuvasta voi todeta välilevypullistuman alaselässä. Tilanne huononee ja heinäkuun alussa hermokivut lamaannuttavat minut tilanteeseen, jossa ambulanssi vie minua norsupiikille edes pienen liikkumisen turvaamiseksi. Alkaa piiiitkä kuntoutus, mutta kivut pitkittyvät ja kroonistuvat. Yli 10 tuntia viikossa treenaavan naisen treenit ovat nollassa ja miinuksella, kun vuodelepo jatkuu toista kuukautta. Onneksi suhteellisen tuore parisuhde ja hyvä puoliso ovat tukena. Tunnelin päässä näkyy valoa, sillä eihän tällainen voi jatkua loputtomiin. Kunhan tästä päästään yli, olen entistä vahvempana viivalla.

Kytäjä-Jukola 2010

Vuosi 2010. Ups and Downs. Pikkuhiljaa pääsen tekemiseen kiinni ja alan lisätä liikuntaa. Kunto nousee ja ilmoittaudun 2010 Jukolan viestiin. Kevät kuitenkin tuo mukanaan huonomman vaiheen enkä voi osallistua. Olen paikalla, seuraan ja kannustan – ja ankeilen, sillä haluaisin osallistua. Koetan ajatella positiivisesti, että Kytäjällä on niin vaikeat maastot ja huonot kelit, etten olisi metsään halunnutkaan. En saa ajatuksesta lohtua, sillä liikkuva ihminen haluaa liikkua keleistä tai haasteista huolimatta! Mieli on synkeä, mutta tahtotilaa löytyy. Kun keho antaa myöden, ei kun treeniä kehiin.

Vuosi 2011. Jee. Eiköhän tämä tästä. Snowflakeseja on pitkä lista Kalevan kierroksen osallistujalistassa – joten itsekin innostun viimetingassa. Lajeina Kierroksella ovat luistelu, hiihto, juoksu, soutu, maantiepyöräily ja suunnistus.Mielestäni pystyn toimimaan maltillisesti ja järkiperustaisesti, kun ilmottaudun vain puolikkaalle.  Luistelu jää ”myöhäisherännäisyyden” takia muiden menojen jalkoihin ja intohimolla odotettuun hiihtoviikonloppuun sattuu kuumeflunssa. Käyn kuitenkin kannustamassa kavereita ladun varressa. 

Selkä kestää yllättävän hyvin, kunto alkaa olla kohtalainen ja puolimaraton menee Varkaudessa alle 2h, mikä on tavoitekin. 25 kilometrin yksinsoutu on rankka valinta parisoudun sijaan varsinkin, kun paattia ei ole säädetty minulle sopivaksi ja jalkatyö jää olemattomaksi; Nousen veneestä kaksinkerroin, sillä selkä ei tunnu heti suoristuvan. Ei se mitään, olen iloinen että saan lajin läpi, vaikka takana on ainoastaan yksi soututreeni koskaan. Maantiepyöräilyä varten olen hankkinut maastofillariini kapeat kuviottomat renkaat. Pyöräily sujuu hyvin. Päälläni on mieheltäni lainatut henkselilliset pyöräilyhousut, sillä kasvava vauvamaha ei enää tykkää vyötärökiristyksistä. Suunnistus on ehdottomasti vahvuuslajini ja sitä odotan innolla.

PAM! Lokakuussa kuudennella raskauskuulla selkäni alkaa sanoutua irti. Olen tähän asti pystynyt juoksemaan ja treenaamaan normaalisti. Yhtäkkiä alkaa alamäki. Lääkärit eivät anna lupaa vahvemmille särkylääkkeille ennaltaehkäisevästi, minkä seurauksena lähden taas ambulanssin kyydillä norsupiikeille. Raskaudesta huolimatta joudun syömään vahvoja särkylääkkeitä. Minua varoitetaan, että seitsemännellä kuulla ei enää voi käyttää vahvoja särkylääkkeitä. Kuin ihmeen kaupalla kivut vähenevät ja voin lopettaa lääkityksen. Loppuraskaus menee suuremmitta kivuitta, mutta enää ei tee mieli kokeilla kunnon kohotusta vaan fokus on lähinnä saada pidettyä jonkinlaista peruskuntoa ja liikettä yllä, jotta synnytykseen olisi parhaat mahdolliset edellytykset.

Vuosi 2012. Kaikki huippu-urheilijanaiset ovat parhaimmillaan synnytyksen jälkeen ;) Meille syntyy terve tyttö 23. tammikuuta ja osaltani ei synnytys olisi voinut mennä paremmin. Viikon päästä käyn hiukan metsähankihiihtelemässä. Kuusiviikkoa synnytyksestä olemme Ylläksellä latujen ääressä. Ei mitään suurta tekemistä osaltani, mutta on ilo, kun kaikki tuntuu sujuvan ja kipuja ei ole. Kaikki on hyvin. Loppuvuosi menee kuntoa nostaessa, muutamaan seikkailukisaan osallistuessa ja jopa palkintopallilla käydessä (mm. X-kaadon voitto lokakuussa!). Alkaa näyttää siltä, että vuodelle 2013 voisi asettaa suurempia tavoitteita. Olen niin innoissani!

Roku Geopark Challenge maali 2013

 Vuosi 2013. Miten huikea vuosi! Kunto on parempi kuin koskaan, Rokua Challenge 24H -seikkailukilpailusta lankeaa joukkueellemme hopeaa ja juoksen Vaarojen Maratonilla ensimmäisen maratonini oikein kelvolliseen aikaan. Loppuvuoden parantelen ja kuntoutan selkääni. Alan pikku hiljaa tajuta, että jokin tässä yhtälössä ei täsmää. Tulen aina kovan kunnon jälkeen rytinällä alas ja keräilen liikkujaidentiteettini rippeitä, jotta saisin motivaation aloittaa taas nollasta kunnon kohottamisen; Tullakseni taas tilanteeseen, josta ryminällä tiputaan korkealta ja kovaa.

Perhevaelluksella  Muotkatuntureilla

2014–> Tasapainon etsinnän aikaa. Päätän, että nyt saa riittää näin laajaliikkeinen jojoilu ja pyrin mieluummin löytämään vakaan tilan, johon liikunta kuuluu hallittuna osana. En lupaa osallistua kilpailuihin, vaan koetan ensin löytää syitä notkahduksille ja tehdä korjausliikkeitä, jotteivät ne toistuisi. Lupaan kuitenkin ottaa osuuden Kuopion Venlojen viestin ”paineettomasta” ryhmästä. Juoksu ja suunnistus kulkevat hyvin, mutta syystä tai toisesta polveni pettää alta kovasti paukahtaen. Minulla on 12 vuotta aiemmin paukahtanut ristiside, ja tiedän, että ääni on pahempi kuin vamma. Kävelen varovasti 4. osuuden läpi ensiapupisteen kautta.

Lääkäri tekee diagnoosin osittain revenneestä ristisiteestä ja käytän kyynärsauvoja kaksi viikkoa. Toispuoleisen kävelyn jälkeen selkäni oireilee koko syksyn, enkä kiinnitä tarpeeksi huomiota polveen, joka ei ole vieläkään kunnossa. Marraskuussa havahdun tilanteeseen ja hakeudun jälleen lääkärille. Magneettikuvista löytyy vuoden 2015 puolella eturistisiteen täydellinen repeämä sekä kierukan repeämä. Leikkauspöytä on edessä maaliskuussa. Leikkaus menee hyvin ja kuntoutus alkaa. Kuntoutuminen venyy hiukan odotettua pidemmälle, mutta nyt marraskuussa 2015 olen siinä pisteessä, että kahdeksan kuukauden varoaika rajuimpiin liikuntoihin on ohi ja saisin ruveta esimerkiksi suunnistamaan. ”Maltilla”, sanon itselleni ja olen sanonut monta kertaa. ”Mihinkään ei ole kiire.”

Suvi Saarinen

(Selkävaivaisen urheilijan tarina ja tasapainon etsintä Vol. 2 tulee käsittelemään erityisesti tasapainon etsintää ja oivalluksia.)