Umpihankihiihdon MM-kilpailut 12.-14.2.2016 Pudasjärvellä, Soolo-Snowflaken tarina

Kaksi päivää kisojen jälkeen näen sieluni verkkokalvolla lumisen vaaramaiseman talven keskipäivän sinertävässä valossa ja ihmettelen, mikä on se kaipuun tunne, joka kuvaan liittyy. Minullahan oli rankkaa ja välillä suorastaan ankeaa. Sanoivat ladun varrella monta kertaa, että tähän jää sitten koukkuun. Kohteliaisuuttani jätin epäilykseni sanomatta. Ehkä kuitenkin lähtisin vain hiihtovaeltamaan, kuten tapani tähänkin asti on ollut.

Treenimaisemia Seitsemisen kansallispuistoista 6.2.

Se tunne, kun olet päättänyt lähteä, vaikka flunssa on painanut muutaman päivän. Todellista tautia ei ole, mutta kurkku on kipeä ja päässä höntti olo. Aamulla kotoa lähtiessä on ollut hyvä olo, mutta kun kello on 18 ja olet Syötekeskuksessa pakkaamassa viimeisiä kamoja ja väsyttää pirusti, niin saattaa käydä mielessä, mitä sitä oikein on tekemässä. Toiset ovat vielä yhden yön lakanoiden välissä, mutta minä olen ilmoittautunut perjantain yörastille vapaaehtoisesti. On näet niin, että on mahdollista olla pe-la -yö maastossa ja näin ollen lauantain hiihtomatkasta on pieni siivu pois, kun sen on jo perjantaina hiihtänyt. Maksuksi tästä joutuu nukkumaan yön ulkona.

Lumi tarttuu suksen pohjiin ja meinaan lentää nenälleni, kymmeniä kertoja kolmen päivän aikana. Syntyneen ladun tai kelkkajäljen ulkopuolella ei tartu samalla tavalla, mutta suksi uppoaa parikymmentä senttiä ja on raskasta. Seilaan uran ja urattomuuden väliä. Välillä hinkkaan suksen suomupohjaa toiseen sukseeni ja manaan tilannetta. Olen huono pysähtymään ja jonkinlaiset mottoni lienevät, että eteenpäin elävän mieli ja tuleen ei saa jäädä makaamaan. Välillä manaan sisuanikin. Mikä järjettömyys laittaa ihmisen tekemään kaikenlaista. Selkään sattuu väärä reppu, umpihankisukset painavat jaloissa, eivätkä liu’u kauniisti latua pitkin, ruoka ei maistu ja on kuuma. Riisua en uskalla flunssan vuoksi. Missään ei näy ketään. On niin kaunista. Latu, sinertävä taivas ja lumihanki.

Perhe treenaa jäällä 01/2016.

Ensimmäinen tehtävärasti kyykyttää: en tunne yhtäkään kalaa, joita esitellään. Kaiken lisäksi olen edellisenä päivänä kysynyt mieheltäni aikaisempien vuosien tehtäväsisällöistä ja tullut siihen tulokseen, että tässä kisassa kysytään kaloja. En kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään. Kisaan lähtiessä olen miettinyt, että varsinainen hiihtämien ja siinä pärjääminen ei minua mietitytä, vaan se, miten tehtävät menevät. Alku ei tietämisen suhteen ole lupaava. Toinen ensiaputeemainen tehtävärasti olisi varmaan minulle ok. Tulen rastille ja innokkaana alan suomentaa vaikeahkoja lääketieteellisiä termejä kahden minuutin aikarajan puitteissa. Pääsen viimeisen sanan kimppuun, kun huomaan, että alla olisi vaihtoehdot, jotka tulisi vain yhdistää oikein. Paniikinomaisessa tilassa yritän 15 sekunnissa liittää oikeat parit toisiinsa. Manaan luetunymmärtämisen ongelmaani ja itseäni, kun sähellän. Eikö tämä ole opittu jo Erävaelluksen SM-kisoissa: lue rauhassa ja tee vasta sitten. Näköjään on liian kauan niistäkin opeista (vuonna 2008 viimeiset käydyt kisat).

Hiihtopäivät jättivät mieleen sekamelskan erilaisia tapahtumia ja tuntemuksia.

-         Suksen pohjiin jäätää aikaisemmin satanutta kosteaa kiinni. Ollako ladulla, vai hiukan sen ulkopuolella? Käyttääkö silikonipuikon jämiä, josta pitäisi miehelleni Pekalle kuitenkin jäädä seuraavan päivän umpihankeen ainetta. Käytän puikkoa kerran lauantaipäivän aikana.

-         Tulen lisärasti 1:lle, jossa on minua ennen käynyt kolme yksilöhiihtäjää, ei muita. Lopulta jään yksin rastimiesten seurassa syömään täysjyvänuudeliani ruokatermarista. Ei maistu kuin puolet, puolet menee huussikompostiin. Rastimies tarjoaa poronlihapalasta: kiitän kauniisti ja laitan suolaisen palan poskeeni. En tohdi sanoa, että olen kasvis-kala -ruokavalioinen.

-         Minua naurattaa koko porukan latu-uskovaisuus. Tiedän, että Pekka on avannut ladun ja kartastani huomaan, että hän on mennyt mäen väärältä puolelta. Kaikki seuraavat. Toisaalta umpihanki on niin paljon raskaampaa, ettei pieniä mutkia kannata oikaista umpisen puolelta. Myöhemmin kotona kilpailun GPS-seurantaa katsoessani en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko, koska kahdesti kilpailun aikana itsekin olen tehnyt hölmöjä reitin valintoja lauman perässä. Pidän itseäni kohtuullisena suunnistajana, mutta nolottaa, etten kyseenalaistanut reittejäni. Ensimmäinen vähän hölmö reitinvalinta tapahtuu lauantaina, kun lisärasti 2:lle mennessä päätän lähteä kelkkajälkeä lisärasti 3:lle sen pienestä kierrosta huolimatta. Rastilta olisi kuitenkin ollut jo kahden joukkueen umpihankeen tallaama suorempi metsälatu, jota minun olisi ehdottomasti kannattanut lähteä. Ehkä minua hämäsi joukkojen paljous, mediaryhmän kelkat ja kamerat lisärastilla ja pakenin vain henkeni edestä äkkiä pois suunnitelmani mukaan. Toinen laumavalinta liittyi sunnuntain umpihankiosuudelle. Se on mielestäni surkuhupaisa osoitus ihmisen laumasieluisuudesta: 2/3 kilpailijoista lähti kiertämään vasemman tien kautta, kun oikealta olisi mennyt latuja ja huomattavasti suorempi reittikin. Itse olin jo tuossa vaiheessa huomattavan väsynyt, enkä yrittänyt pysyä tarkasti kartalla – mikä tietenkin on aina virhe. Väsyneenä pitäisi nimenomaan tehdä ne älyratkaisut. No: jälkiviisaus ei ole viisautta. Onnittelut niille, jotka uskalsivat tehdä omia ratkaisuitaan! Ei se umpihankiosuus huonosti osaltani mennyt, mutta pirun raskasta se oli! JOS vielä joskus tulen näihin lumikarkeloihin, muistan, että pitää tehdä omaa aivotyötä koko ajan.

-        "Onkos se suomupohjasuksi, joka noin kauniista surahtelee latua vasten?” kyselee hiihtäjämies pilke silmäkulmassaan, kun lähestytään yöleiriä. Siinä vaiheessa en tiedä, nauraisinko vai murhaisinko se miehen. Seuraavana aamuna mies toivottelee ”hyvää matkaa suomupohjasuksella”. En jaksa olla asiasta mitään mieltä; Sillä mennään, minkä omistaa.

Juttu 10.2. Iijokiseudussa

-        Huvittavin tilanne ladun päällä on erään miehen kysymys: Oletkos se sinä, josta oli juttua lehdessäkin? Minä, että ”En. Ei minusta ole juttua tehty.” ”Varmasti on! Mikäs se sinun nimi on?” ”Kyllä se sinä olet. Se extremeurheilija.” Minä: ”Ei minua ainakaan ole mihinkään haastateltu.” Kisan jälkeen löydän Iijokiseutu -lehdestä jutunpätkän, joka hymyilyttää vieläkin. Sitähän on suorastaan tunnettu, vaikkei itse tiedäkään olevansa.

-        Kun on viikonlopun rymynnyt metsässä, palvautunut leiritulien savuissa ja flunssa on akuuttina päällä, tuntuu kanssahiihtäjän kommentti umpihankiosuudella ”Sinä se et kyllä vanha ole!”, todellisena kohteliaisuutena. Kaikki on suhteellista.

-        Umpihankiosuuden ensimmäisen tunnin aikana alkaa vaivata epätoivo: joukkueita ja yksilömiehiä menee ohi. Kysyn perässähiihtäjältä: ”Joko tässä on häntäpää?” Ei se kuulemma ole lähelläkään, mutta olo on sellainen, että alan epäillä, jaksanko tätä menoa maaliin asti. Isolla suoaukealla oleva moottorikelkka saa minut miettimään, josko vain kellahtaisin reen kyytiin lepäämään kipeän yskän pois. En jää, vaan jatkan. Mietin, että tämä on hullun touhua yksin. Kateellisena katson joukkuehiihtäjien ladunavaajan vaihtoa. Saisinko minä edes yhden yksilöhiihtäjän kaverikseni? Hieman hämmentyneenä silti seuraan, miten jossakin vaiheessa kaikki joukkueet ja yksilöt alkavat suvereenisti käyttää jo-valmiita latuja. Eikö tämä ollut umpihankiosuus? Onko reilua ensimmäisille hiihtäjille, että viimeiset eivät tee omia latujaan? Eihän se ole sama kisakaan sitten. Kiitollisena kuitenkin itse hiihdän muiden jälkiä todeten, että ihan tarpeeksi rankkaa on silti lumen tarttuessa suksen pohjiin ja tökkiessä menoa. Tämä on kuin Jukolan viestin häntäpään joukkueilla, kun huudellaan rastikoodeja. Lopussa vain selviydytään ja todellinen kilpailu ollaan käyty jo ajat sitten.

Reissun ryydyttämä

Jo perjantaina alkoi tuntua siltä, että naisena olin jotenkin väärässä tai kummallisessa paikassa. Mielestäni "testosteroni ei haissut", mutta jonkin sortin armeijamaisuus oli läsnä. Lauantain raskaissa hetkissä mietin touhun järkeä. Harvoin on kilpailuissa ja koitoksissa ollut yhtä vaikea pitää asennetta kohdillaan. Jälkipohdintana ajattelen, että kilpailuhenkisenä kisaajana hetkittäin ankeat tunnelmat johtunevat siitä, että en voi olla mukana kisassa tasaveroisesti kisaamassa. Naisille ei ole omaa sarjaa ja näin ollen sunnuntain pikataipaleella ei ole mitään saumaa naisena pärjätä. Kilpailuissa usein heikot hetket voitetaan juurikin kilpailuhengen turvin. Nyt ei ollut sitä voimavaraa, josta ammentaa. Ei liene sattumaa, että Team Snowflakes on naisten seikkailu-urheilujoukkue. Joukko naisia, jotka haluavat kisata ja pärjätä naisina, ei vain miesten varjoissa. Mielestäni umpihankihiihtokisojen houkuttelevuutta naisille voitaisiin lisätä lisäämällä mukaan naisten sarja. Minä olisin ollut tämän vuoden voittaja. Jossittelu sikseen, sillä tuloslistalla olin 18. Käteen jäi verkkokalvolle piirtynyt kuva lumisista vaaramaisemista, eikä sekään huono ole.

Tosiasioita:

-          Reppu painoi n. 8,5kg+vedet (3ltr) ja ruuat päälle. Ensimmäinen yö kasteli makuupussin ja untuvatakin sen verran, että painoa oli huomattavasti lisää lauantaina ja sunnuntaina. Pikataipaleelle otin myös joitakin Pekan ylijäämäruokia ja vaihdoimme majoitekankaita, jotta hänellä olisi kevyempi rinkka. Jäi Pekalle silti vielä yli 9kg märkien makuupussien vuoksi. Omaa reppua en tohtinut edes punnita.

-          Mukana oli pakolliset kamat, mutta majoitteena vain laavun pohjakangas, sillä päällyskangas oli soolomieheni mukana. Samoin ”lapio” oli vain hänellä. Lapiona toimi lasten muovinen keskikokoinen lapio. Ei ehkä se paras valinta pienen koon vuoksi.

-          Ruokapolitiikka: perjantaina iltapalaleipä ja kiisselipussi, yöksi kaurapuuroa 0,5litran ruokatermokseen, aamulla termokseen nuudelit ja ne lounaaksi. Muutama geeli päivän aikana pähkinärusinasekoituksen lisäksi ja juotavaa reilu 2litraa. Illalla muusia ja tonnikalaa sipulilla ja voilla sekä leipä. Aamupalapuuro termariin ja pikataipaleella kolme geeliä ja energiajuomaa.

-          Majoitteena toisen yksilösarjalaisen kanssa laavu. Makuupussi Joutsen -38c, makuualusta ilma-alusta ja solumuovinen sekä majoitteen pohjakangas.

-          Ruoka-astioina pieni nuotiokahvipannu ja lusikka, miehellä alumiininen nuotiokattila 1,5ltr.

-          sahana retkisaha, retkikirves ja puukko ja muut pakolliset varusteet.

-          Keli on jatkuvasti -1 ja -6 celsiuksen välillä, välillä satoi lunta, välillä jotakin märempää ja välillä oli ihan kirkasta. Veden jäätymisestä ei ollut huolta.