Umpihankihiihdon MM-kilpailut 12.-14.2.2016 Pudasjärvellä, Soolo-Snowflaken tarina

Kaksi päivää kisojen jälkeen näen sieluni verkkokalvolla lumisen vaaramaiseman talven keskipäivän sinertävässä valossa ja ihmettelen, mikä on se kaipuun tunne, joka kuvaan liittyy. Minullahan oli rankkaa ja välillä suorastaan ankeaa. Sanoivat ladun varrella monta kertaa, että tähän jää sitten koukkuun. Kohteliaisuuttani jätin epäilykseni sanomatta. Ehkä kuitenkin lähtisin vain hiihtovaeltamaan, kuten tapani tähänkin asti on ollut.

Treenimaisemia Seitsemisen kansallispuistoista 6.2.

Se tunne, kun olet päättänyt lähteä, vaikka flunssa on painanut muutaman päivän. Todellista tautia ei ole, mutta kurkku on kipeä ja päässä höntti olo. Aamulla kotoa lähtiessä on ollut hyvä olo, mutta kun kello on 18 ja olet Syötekeskuksessa pakkaamassa viimeisiä kamoja ja väsyttää pirusti, niin saattaa käydä mielessä, mitä sitä oikein on tekemässä. Toiset ovat vielä yhden yön lakanoiden välissä, mutta minä olen ilmoittautunut perjantain yörastille vapaaehtoisesti. On näet niin, että on mahdollista olla pe-la -yö maastossa ja näin ollen lauantain hiihtomatkasta on pieni siivu pois, kun sen on jo perjantaina hiihtänyt. Maksuksi tästä joutuu nukkumaan yön ulkona.

Lumi tarttuu suksen pohjiin ja meinaan lentää nenälleni, kymmeniä kertoja kolmen päivän aikana. Syntyneen ladun tai kelkkajäljen ulkopuolella ei tartu samalla tavalla, mutta suksi uppoaa parikymmentä senttiä ja on raskasta. Seilaan uran ja urattomuuden väliä. Välillä hinkkaan suksen suomupohjaa toiseen sukseeni ja manaan tilannetta. Olen huono pysähtymään ja jonkinlaiset mottoni lienevät, että eteenpäin elävän mieli ja tuleen ei saa jäädä makaamaan. Välillä manaan sisuanikin. Mikä järjettömyys laittaa ihmisen tekemään kaikenlaista. Selkään sattuu väärä reppu, umpihankisukset painavat jaloissa, eivätkä liu’u kauniisti latua pitkin, ruoka ei maistu ja on kuuma. Riisua en uskalla flunssan vuoksi. Missään ei näy ketään. On niin kaunista. Latu, sinertävä taivas ja lumihanki.

Perhe treenaa jäällä 01/2016.

Ensimmäinen tehtävärasti kyykyttää: en tunne yhtäkään kalaa, joita esitellään. Kaiken lisäksi olen edellisenä päivänä kysynyt mieheltäni aikaisempien vuosien tehtäväsisällöistä ja tullut siihen tulokseen, että tässä kisassa kysytään kaloja. En kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään. Kisaan lähtiessä olen miettinyt, että varsinainen hiihtämien ja siinä pärjääminen ei minua mietitytä, vaan se, miten tehtävät menevät. Alku ei tietämisen suhteen ole lupaava. Toinen ensiaputeemainen tehtävärasti olisi varmaan minulle ok. Tulen rastille ja innokkaana alan suomentaa vaikeahkoja lääketieteellisiä termejä kahden minuutin aikarajan puitteissa. Pääsen viimeisen sanan kimppuun, kun huomaan, että alla olisi vaihtoehdot, jotka tulisi vain yhdistää oikein. Paniikinomaisessa tilassa yritän 15 sekunnissa liittää oikeat parit toisiinsa. Manaan luetunymmärtämisen ongelmaani ja itseäni, kun sähellän. Eikö tämä ole opittu jo Erävaelluksen SM-kisoissa: lue rauhassa ja tee vasta sitten. Näköjään on liian kauan niistäkin opeista (vuonna 2008 viimeiset käydyt kisat).

Hiihtopäivät jättivät mieleen sekamelskan erilaisia tapahtumia ja tuntemuksia.

-         Suksen pohjiin jäätää aikaisemmin satanutta kosteaa kiinni. Ollako ladulla, vai hiukan sen ulkopuolella? Käyttääkö silikonipuikon jämiä, josta pitäisi miehelleni Pekalle kuitenkin jäädä seuraavan päivän umpihankeen ainetta. Käytän puikkoa kerran lauantaipäivän aikana.

-         Tulen lisärasti 1:lle, jossa on minua ennen käynyt kolme yksilöhiihtäjää, ei muita. Lopulta jään yksin rastimiesten seurassa syömään täysjyvänuudeliani ruokatermarista. Ei maistu kuin puolet, puolet menee huussikompostiin. Rastimies tarjoaa poronlihapalasta: kiitän kauniisti ja laitan suolaisen palan poskeeni. En tohdi sanoa, että olen kasvis-kala -ruokavalioinen.

-         Minua naurattaa koko porukan latu-uskovaisuus. Tiedän, että Pekka on avannut ladun ja kartastani huomaan, että hän on mennyt mäen väärältä puolelta. Kaikki seuraavat. Toisaalta umpihanki on niin paljon raskaampaa, ettei pieniä mutkia kannata oikaista umpisen puolelta. Myöhemmin kotona kilpailun GPS-seurantaa katsoessani en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko, koska kahdesti kilpailun aikana itsekin olen tehnyt hölmöjä reitin valintoja lauman perässä. Pidän itseäni kohtuullisena suunnistajana, mutta nolottaa, etten kyseenalaistanut reittejäni. Ensimmäinen vähän hölmö reitinvalinta tapahtuu lauantaina, kun lisärasti 2:lle mennessä päätän lähteä kelkkajälkeä lisärasti 3:lle sen pienestä kierrosta huolimatta. Rastilta olisi kuitenkin ollut jo kahden joukkueen umpihankeen tallaama suorempi metsälatu, jota minun olisi ehdottomasti kannattanut lähteä. Ehkä minua hämäsi joukkojen paljous, mediaryhmän kelkat ja kamerat lisärastilla ja pakenin vain henkeni edestä äkkiä pois suunnitelmani mukaan. Toinen laumavalinta liittyi sunnuntain umpihankiosuudelle. Se on mielestäni surkuhupaisa osoitus ihmisen laumasieluisuudesta: 2/3 kilpailijoista lähti kiertämään vasemman tien kautta, kun oikealta olisi mennyt latuja ja huomattavasti suorempi reittikin. Itse olin jo tuossa vaiheessa huomattavan väsynyt, enkä yrittänyt pysyä tarkasti kartalla – mikä tietenkin on aina virhe. Väsyneenä pitäisi nimenomaan tehdä ne älyratkaisut. No: jälkiviisaus ei ole viisautta. Onnittelut niille, jotka uskalsivat tehdä omia ratkaisuitaan! Ei se umpihankiosuus huonosti osaltani mennyt, mutta pirun raskasta se oli! JOS vielä joskus tulen näihin lumikarkeloihin, muistan, että pitää tehdä omaa aivotyötä koko ajan.

-        "Onkos se suomupohjasuksi, joka noin kauniista surahtelee latua vasten?” kyselee hiihtäjämies pilke silmäkulmassaan, kun lähestytään yöleiriä. Siinä vaiheessa en tiedä, nauraisinko vai murhaisinko se miehen. Seuraavana aamuna mies toivottelee ”hyvää matkaa suomupohjasuksella”. En jaksa olla asiasta mitään mieltä; Sillä mennään, minkä omistaa.

Juttu 10.2. Iijokiseudussa

-        Huvittavin tilanne ladun päällä on erään miehen kysymys: Oletkos se sinä, josta oli juttua lehdessäkin? Minä, että ”En. Ei minusta ole juttua tehty.” ”Varmasti on! Mikäs se sinun nimi on?” ”Kyllä se sinä olet. Se extremeurheilija.” Minä: ”Ei minua ainakaan ole mihinkään haastateltu.” Kisan jälkeen löydän Iijokiseutu -lehdestä jutunpätkän, joka hymyilyttää vieläkin. Sitähän on suorastaan tunnettu, vaikkei itse tiedäkään olevansa.

-        Kun on viikonlopun rymynnyt metsässä, palvautunut leiritulien savuissa ja flunssa on akuuttina päällä, tuntuu kanssahiihtäjän kommentti umpihankiosuudella ”Sinä se et kyllä vanha ole!”, todellisena kohteliaisuutena. Kaikki on suhteellista.

-        Umpihankiosuuden ensimmäisen tunnin aikana alkaa vaivata epätoivo: joukkueita ja yksilömiehiä menee ohi. Kysyn perässähiihtäjältä: ”Joko tässä on häntäpää?” Ei se kuulemma ole lähelläkään, mutta olo on sellainen, että alan epäillä, jaksanko tätä menoa maaliin asti. Isolla suoaukealla oleva moottorikelkka saa minut miettimään, josko vain kellahtaisin reen kyytiin lepäämään kipeän yskän pois. En jää, vaan jatkan. Mietin, että tämä on hullun touhua yksin. Kateellisena katson joukkuehiihtäjien ladunavaajan vaihtoa. Saisinko minä edes yhden yksilöhiihtäjän kaverikseni? Hieman hämmentyneenä silti seuraan, miten jossakin vaiheessa kaikki joukkueet ja yksilöt alkavat suvereenisti käyttää jo-valmiita latuja. Eikö tämä ollut umpihankiosuus? Onko reilua ensimmäisille hiihtäjille, että viimeiset eivät tee omia latujaan? Eihän se ole sama kisakaan sitten. Kiitollisena kuitenkin itse hiihdän muiden jälkiä todeten, että ihan tarpeeksi rankkaa on silti lumen tarttuessa suksen pohjiin ja tökkiessä menoa. Tämä on kuin Jukolan viestin häntäpään joukkueilla, kun huudellaan rastikoodeja. Lopussa vain selviydytään ja todellinen kilpailu ollaan käyty jo ajat sitten.

Reissun ryydyttämä

Jo perjantaina alkoi tuntua siltä, että naisena olin jotenkin väärässä tai kummallisessa paikassa. Mielestäni "testosteroni ei haissut", mutta jonkin sortin armeijamaisuus oli läsnä. Lauantain raskaissa hetkissä mietin touhun järkeä. Harvoin on kilpailuissa ja koitoksissa ollut yhtä vaikea pitää asennetta kohdillaan. Jälkipohdintana ajattelen, että kilpailuhenkisenä kisaajana hetkittäin ankeat tunnelmat johtunevat siitä, että en voi olla mukana kisassa tasaveroisesti kisaamassa. Naisille ei ole omaa sarjaa ja näin ollen sunnuntain pikataipaleella ei ole mitään saumaa naisena pärjätä. Kilpailuissa usein heikot hetket voitetaan juurikin kilpailuhengen turvin. Nyt ei ollut sitä voimavaraa, josta ammentaa. Ei liene sattumaa, että Team Snowflakes on naisten seikkailu-urheilujoukkue. Joukko naisia, jotka haluavat kisata ja pärjätä naisina, ei vain miesten varjoissa. Mielestäni umpihankihiihtokisojen houkuttelevuutta naisille voitaisiin lisätä lisäämällä mukaan naisten sarja. Minä olisin ollut tämän vuoden voittaja. Jossittelu sikseen, sillä tuloslistalla olin 18. Käteen jäi verkkokalvolle piirtynyt kuva lumisista vaaramaisemista, eikä sekään huono ole.

Tosiasioita:

-          Reppu painoi n. 8,5kg+vedet (3ltr) ja ruuat päälle. Ensimmäinen yö kasteli makuupussin ja untuvatakin sen verran, että painoa oli huomattavasti lisää lauantaina ja sunnuntaina. Pikataipaleelle otin myös joitakin Pekan ylijäämäruokia ja vaihdoimme majoitekankaita, jotta hänellä olisi kevyempi rinkka. Jäi Pekalle silti vielä yli 9kg märkien makuupussien vuoksi. Omaa reppua en tohtinut edes punnita.

-          Mukana oli pakolliset kamat, mutta majoitteena vain laavun pohjakangas, sillä päällyskangas oli soolomieheni mukana. Samoin ”lapio” oli vain hänellä. Lapiona toimi lasten muovinen keskikokoinen lapio. Ei ehkä se paras valinta pienen koon vuoksi.

-          Ruokapolitiikka: perjantaina iltapalaleipä ja kiisselipussi, yöksi kaurapuuroa 0,5litran ruokatermokseen, aamulla termokseen nuudelit ja ne lounaaksi. Muutama geeli päivän aikana pähkinärusinasekoituksen lisäksi ja juotavaa reilu 2litraa. Illalla muusia ja tonnikalaa sipulilla ja voilla sekä leipä. Aamupalapuuro termariin ja pikataipaleella kolme geeliä ja energiajuomaa.

-          Majoitteena toisen yksilösarjalaisen kanssa laavu. Makuupussi Joutsen -38c, makuualusta ilma-alusta ja solumuovinen sekä majoitteen pohjakangas.

-          Ruoka-astioina pieni nuotiokahvipannu ja lusikka, miehellä alumiininen nuotiokattila 1,5ltr.

-          sahana retkisaha, retkikirves ja puukko ja muut pakolliset varusteet.

-          Keli on jatkuvasti -1 ja -6 celsiuksen välillä, välillä satoi lunta, välillä jotakin märempää ja välillä oli ihan kirkasta. Veden jäätymisestä ei ollut huolta.

SELKÄVAIVAISEN URHEILIJAN TARINA JA TASAPAINON ETSINTÄ Vol 2.

AIKAISEMMASSA postauksessa kirjoitin siitä, miten urheilijan urani on kulkenut selkävaivojen aallonharjoilla ja pohjilla. Tässä kirjoituksessa tarkastelen samaista prosessia tasapainon tavoittelun ja elämänhallinnan kannalta. Avattakoon alkuun elämänfilosofiaani sen verran, että jo ennen selkävaivojani uskoin, että
- jokaisella on elämässään haastekohtia, joiden tehtävä on kasvattaa meitä ihmisinä
- olemme kokonaisuuksia, joista ei ole mahdollista erottaa fyysistä, henkistä tai sosiaalistakaan ulottuvuutta. Selitysmalleja haasteisiin kuuluu etsiä jokaisesta ulottuvuudesta. (Nyt joku kysyy, mitä tekemistä sosiaalisuudella ja välilevyn pullistumalla on. Kannatan eteenpäin lukemista.)
- olemme luontaisesti kehollisia toimijoita

VAIHE 1. MERKIT
Kaksi vuotta ennen selkäni totaalista romahdusta minulla särki aika ajoin erityisesti pakaran yläosa. Koetin sitä venytellä ja hierotuttaa. Toimet saattoivat auttaa, mutta usein eivät. Syytin itseäni liian vähästä venyttelystä suhteessa tekemisiin. Muistan myös, että ainakin kerran olin ennen pidempää seikkailukisaa epätoivoinen kivun suhteen, koska en saanut sitä mitenkään hallintaan. Vieläkään en ajatellut, että kyseessä olisi jokin tekijä, joka saattaisi vaatia lääkärissäkäyntiä.

Liikkuvilla ihmisillä on useimmiten hyvä tuntuma kehoonsa. Tunnistamme kehon muutoksia herkästi ja tunnistamme tilan, missä kaikki ei ole kunnossa tai keho tarvitsisi lepoa ja huoltoa. Toinen asia on, kuinka valmiit olemme kuuntelemaan kehon viestejä. Kehomme saattaa ”pyytää” vapaapäivää, mutta mieli tekisi maksettuun ja ohjattuun jumppaan tai ”vaikka vaan kevyelle” lenkille. Meillä voi myös olla kehontuntemuksia, joita luonnehdimme ominaisuuksiksemme. Erityisesti tilanteissa, joissa oudot tai kivuliaat tuntemukset tai liikerajoitteet eivät ole jatkuvia tai mahdollistavat liikkumisen, on vaikea nähdä ja hyväksyä sitä, että tilanteeseen saatettaisiin tarvita kuitenkin apua.

VAIHE 2. SISU JA TOIVO
Kun ensimmäisen kerran jouduin tilanteeseen, etten enää hallinnut kipuja ja hakeuduin niiden kanssa lääkäriin, eivät kohtaamani lääkäritkään osanneet auttaa. ”Kivun sallimissa rajoissa”-liikkuminen on kovasti liikkuvalle ihmiselle melko epämääräinen termi; Siedämme kipua kohtuullisen hyvin ja tietynlainen ”itsensä rääkkäämisen” – kulttuuri tuntuu kuuluvan liikuntaan. Kun ei vielä tunne sairauden tai vamman ominaispiirteitä, ei voi tietää, mitä tapahtuu, jos esimerkiksi selkävaivaisena käy liian rasittavalla kävelyllä tai kaatuu tmv. Yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa tilanteessa, että vaivat vain pahenevat.

Ensimmäinen raju aallonpohja on samanaikaisesti raskain ja helpoin. Raskain siksi, että tilanne on uusi ja omaksumamme liikkuvan ihmisen identiteetti joutuukin pakkolevolle. Mikä minä nyt olen ja millä täytän päiväni? Helpoin siksi, että monessa tapauksessa on mahdollista uskoa tulevaan ja luottaa siihen, että jonain päivänä olen entistä ehompi. Minä ainakin uskoin huolimatta siitä, että säännöllinen kipulääkitys jatkui yli puoli vuotta selän romahduksen jälkeen.

VAIHE 3. ASIAN KOHTAAMATTOMUUS
Kun selän tilanne aaltoili ensimmäisen vaiheen jälkeen vuoden 2010 ajan hyvästä melko huonoon, elin vaihetta, jolloin pohdin keinoja välttää kipua, mutten muuttanut liikkumistapojani- tai tottumuksiani enkä keskittynyt asentoihin tai vauhdin hiljentämiseen. Opettelin ennemminkin tunnistamaan mahdollisimman varhaisia signaaleita tilanteen huononemisesta. Vaihe oli sellainen, että aina kun oli mahdollista liikkua, liikuin, ja aina kun keho alkoi oireilla, aloin himmailemaan. Tuolloin minulla ei ollut säännöllistä ”luottofysioterapeuttia” tai muutakaan apua. Kipulääkkeitä käytin aika ajoin. Välillä olin parin kuukauden ajan tekemättä mitään ja suurimpia tekoja vuoden aikana lienee kolmen viikon aktiiviloma Alaskassa.

 

2011 alusta alkoi näyttää siltä, että selkä alkaa kestää ja aloin luottaa siihen. Lisäsin liikkumista, asetin tavoitteita ja suunnittelin tulevaa. Tein paljon, ja katseeni oli tulevaisuudessa. Olin onnellinen, kun aloin odottaa lasta ja raskausaika alkoi hyvin. Pelkäämäni selkäkivut tulivat kuudennella kuulla. Raskaus- ja imetysaika on oma lukunsa, sillä kehossa tapahtuvat muutokset ovat tilapäisiä samoin kuin hormonaaliset muutokset. Omalla kohdallani imetysaika näyttää olleen hyväksi selkävaivojen kannalta katsottuna. Vieläkään en ollut vaivaton, mutta heikompia kausia ei tullut. Aiemmin notkea selkäni oli hirveän jäykkä. Hoidoissa en antanut koskea alaselkääni, sillä se usein kipeytyi, jos siihen koskettiin. Noudatin myös ohjetta, ettei minun kannattaisi suuremmin venyttää ”takajalkoja” eli välttelin iskiashermoon osuvia venytyksiä.

 
VAIHE 4. TÄYDELLINEN LAMAANNUS JA LIIKKUVIEN IHMISTEN VÄLTTELY 
Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, vuosi 2013 oli minulle huikea vuosi siihen asti, kun selkä alkoi oireilla ja kipeytyä. Loppuvuonna olin taas siinä pisteessä, että jouduin aloittamaan muutaman kuukauden säännöllisen kipulääkityksen. Ensimmäisen kerran olin vakavasti sen kysymyksen äärellä, onko urheileminen minulle hyvästä vai pahasta? Miten olen taas tässä pisteessä, eikö tämä olekaan ohimenevää, vaan ikuista? Missä kohtaa olen tehnyt väärin? Kyseenalaistin kaikki lajini, treenaamisen ja kaiken kehonhuoltoon liittyvän. Kyseenalaistin sosiaalisen verkostoni, sillä huomasin sen sisältävän hyvin paljon liikkuvia ihmisiä ja sitä myötä paljon myös urheilupuhetta. Se ahdisti, sillä en enää kokenut, että voisin vakavasti suunnitella tulevia urheilutapahtumia tai varsinkaan sitoutua joukkueisiin. Tästä alkoi vaihe, jolloin aloin tehdä paljon yksin ja mieluummin yksin, sillä usein seurassa tekemisen jälkeen olin huonommassa kunnossa.

VAIHE 5. AMMATTI-IHMISIIN TURVAUTUMINEN JA PEILIIN KATSOMINEN
Kävin erilaisissa hieronnoissa ja pätevillä fysioterapeuteilla ja yritin löytää vastauksia välttelemällä tiettyjä lajeja, jotka olin huonoimmiksi todennut. Sain hyviä vinkkejä ja uusia tekniikoita käyttöön, kuten Mc Kenzie – menetelmän ja sähköakupunktion sekä allasfysioterapian. Kun pikkuhiljaa olin taas saanut kuntoa nousemaan, päätin osallistua minun kohdalla surullisen kuuluisaan Vehmersalmen Venlojen viestiin. Intohimolajissani, hyvässä flow’ssa ja polven eturistiside poikki!

Tuo polvivamma – niin ikävä kuin se onkin ollut, on antanut minulle lisäaikaa ajatteluun. Olen hyväksynyt sen, että olen selkävaivainen ja on mahdollista, että jotkin liikuntamuodot eivät sovi minulle. Olen myös tullut siihen tulokseen, että kehoa tulee aina valmistella perusteellisesti uusiin lajeihin ja huoltaa raivokkaasti, jos aikoo säilyä vammoitta tai suuremmitta takapakeitta. Olen useamman kerran aloittanut jonkun uinuvan lajin liian huonoilla valmisteluilla. Esimerkiksi hiihtokauden jälkeen hiihtokunto voi olla kova, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että juoksukauden voi aloittaa kylmiltään tai nopeasti juoksua lisäten. Mitä vanhempi keho, sitä pidempi ”lämmittelykausi”. 

Olen myös huoltanut kehoani huonosti, esimerkiksi kuntosalilla käyntiä olen inhonnut ja siksi siitä kieltäytynyt, sekä muutenkin laiminlyönyt keskivartalon lihaskuntoa. En ollut myöskään kyseenalaistanut ajatustoteamustani selkäni jäykkyydestä. Hyväksyin jäykkyyden selkävaivaisuuden ”sivutuotteena” sen sijaan, että olisin kysynyt: Kun selkäni on jäykkä, mitä voin sille tehdä tai keneltä kysyä apua asiaan? En myöskään ole kuunnellut signaaleita tarpeeksi vakavasti. Venlojen viestin alla minulla oli ollut hiukan kummallisia tuntemuksia polvissa. En kuitenkaan tulkinnut tuntemuksia niin vakaviksi, etten olisi voinut tilannetta seurailla. On mahdollista, että polvessa oli tulehdusta, joka altisti polvitapaturmalle.
--
Nyt olen pisteessä, jossa rakennan peruskuntopohjaa vankemmaksi. En ole uskaltanut asettaa kunnolle erityisiä vaatimuksia tai tavoitella tiettyjä lajeja. Sen tiedän, että kovasti haluaisin suunnistamaan ja ensi kesän Lappeenrannan Jukolan viestissä toivoisin olevani viivalla. Juoksu on laji, joka olisi helposti tulkittavissa lajiksi, joka on huono minun selälle. En kuitenkaan ole vielä valmis sanomaan juoksujäähyväisiä, vaan aion taistella sen puolesta, että tekisin tällä kokeilukerralla kaiken viisaammin.

MITEN MOTIVOITUA LIIKUNTAAN ILMAN KILPAILUA JA MITEN KILPAILLA ILMAN SUORITUSPAINEITA?
Yksi paljon minua pohdituttanut teema on kilpailuiden funktio. Miksi haluan kilpailla, mitä lisäarvoa ne tuovat minulle? Miksi haluan tietää iltarastitulokseni tai juoksuvauhtini?

Minulle kilpailemisen ehdotonta plussaa on niiden tuoma nautinto: huikea innostus, joka täyttää toiminnan ja ajatukset ennen kisaa, joukkuetyö, joka haastaa yhteistoiminnan haasteisiin, seikkailukisojen yllätyksellisyys ja uusien hienojen luontokohteiden saavuttaminen sekä tietenkin fyysinen haaste siinä, että saa antaa itsestään kaiken ja testata kuntotasoaan. Miinusta kilpailemisessa on minulle ollut ennen suoritusta ”ylikierroksilla” käynti ja mahan sekaisin olo. Kilpailuiden jälkeen fyysinen olotilani on usein jonkin aikaa huono: ruoka ei kunnolla maistu tai imeydy ja nukun yön huonosti. Lisäksi rasitusvammojen riski moninkertaistuu kilpailusuorituksessa verrattuna normaalitreenaamiseen. Kun liikkuu ryhmässä, ei aina pysty herkästi kuuntelemaan omaa olotilaa ja valitsemaan itselle parhaita vauhteja tai liikkumistapoja. Olen huomannut, että porukkatekemisen seurauksena usein kipuja on enemmän kuin yksin tehdessä.

Kesäkausi 2015 oli elämässäni aikaa, jolloin minulla ei ollut erityistä motivaatiota liikkua. En löytänyt iloa ajatuksesta, että taas nostaisin kunnon nollasta sataan vain todetakseni, että taas kohta olen ”telakalla”. Motivaatio näkyi myös keskivaiheen polvifysioterapialiikkeissä – tein minimin, en yhtään enempää. En keksinyt, miksi minun polven pitäisi olla täydellinen, jos en edes tähtää liikkuvaan elämäntapaan.

Pikku hiljaa syksyn ja polven kuntoutumisen edistymisen myötä olen taas löytänyt motivaation rippeitä. Tunnistan vanhan innokkuuden hiipivän kehossani ja pelkään, että pian löydän taas itseni tekemästä liikaa tai liialla höyryllä. Yritän muistaa oivallukseni ja tehdä asiat toisin. Kuinka vaikeaa onkaan tapojen muuttaminen! Toivon, että vuoden päästä en ole kirjoittamassa juttua, jossa joudun kertomaan vuoden sisäisistä aallonpohjien tuomista oivalluksista, vaan voisin kertoa, miten tasapainon ylläpitäminen on onnistunut! Kilpailukysymykseen minulla ei vielä ole vastausta: Lähipiiriäni seuraamalla olen huomannut, että ne kilpailijat, joilla on vähemmän kilpailuviettiä ja rennompi kilpailuasenne, ovat terveempiä. Tämänhetkinen johtopäätökseni on se, että minun täytyy opetella suhtautumaan kilpailuihin kuin treeneihin: fiiliksen mukaan ja itseä kuunnellen. En tiedä, onko se mahdollista, kun kilpailuhuuma saa minut valtaansa, mutta tutkin sitä.

Tämä on minun tasapainon etsintäprosessini ja kuvaukseni selkävaivaisen matkasta. Olen huomannut, että kunkin liikkujan ja erilaisista vaivoista kärsivien tulee kulkea oma polkunsa ja löytää omat oivallukset niin vaivojen ennaltaehkäisystä, kehon huollosta ja hoidosta kuin myös siitä, mitkä hoitomuodot itselle parhaiten sopivat. Se mikä sopii minulle, ei ehkä sovi jollekin toiselle. Toivotan onnea jokaisen etsintöihin! Liikkua pitää, mutta kuinka paljon: Kerro sinä!


Kirjoittaja: Suvi Saarinen

SELKÄVAIVAISEN URHEILIJAN TARINA JA TASAPAINON ETSINTÄ Vol. 1

Vuosi 2008. Ensimmäinen kunnollinen seikkailukilpailukausi takana ja kova työ kunnon eteen saa kiitosta sijoitusten nousun myötä. Into on korkealla ja tulevaisuus näyttää olevan täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia liikuntatapahtumia ja kisoja. Selkä ja pakarat huutavat välillä pelastusta särkyoireilun keinoin, mutta syytän itseäni siitä, etten huolla kehoani tarpeeksi.

Kevät 2009. Juoksukausi ja kesälajit kehiin. Alan miettiä kesäkauden menoja, mutta selkä alkaa oireilemaan, eikä helpotusta näy. Tilanne pahenee pahenemistaan. Käyn lääkäreillä, mutta hoito-ohjeet vaihtelevat liikkumisesta kivun rajoissa täydelliseen lepoon. Magneettikuvasta voi todeta välilevypullistuman alaselässä. Tilanne huononee ja heinäkuun alussa hermokivut lamaannuttavat minut tilanteeseen, jossa ambulanssi vie minua norsupiikille edes pienen liikkumisen turvaamiseksi. Alkaa piiiitkä kuntoutus, mutta kivut pitkittyvät ja kroonistuvat. Yli 10 tuntia viikossa treenaavan naisen treenit ovat nollassa ja miinuksella, kun vuodelepo jatkuu toista kuukautta. Onneksi suhteellisen tuore parisuhde ja hyvä puoliso ovat tukena. Tunnelin päässä näkyy valoa, sillä eihän tällainen voi jatkua loputtomiin. Kunhan tästä päästään yli, olen entistä vahvempana viivalla.

Kytäjä-Jukola 2010

Vuosi 2010. Ups and Downs. Pikkuhiljaa pääsen tekemiseen kiinni ja alan lisätä liikuntaa. Kunto nousee ja ilmoittaudun 2010 Jukolan viestiin. Kevät kuitenkin tuo mukanaan huonomman vaiheen enkä voi osallistua. Olen paikalla, seuraan ja kannustan – ja ankeilen, sillä haluaisin osallistua. Koetan ajatella positiivisesti, että Kytäjällä on niin vaikeat maastot ja huonot kelit, etten olisi metsään halunnutkaan. En saa ajatuksesta lohtua, sillä liikkuva ihminen haluaa liikkua keleistä tai haasteista huolimatta! Mieli on synkeä, mutta tahtotilaa löytyy. Kun keho antaa myöden, ei kun treeniä kehiin.

Vuosi 2011. Jee. Eiköhän tämä tästä. Snowflakeseja on pitkä lista Kalevan kierroksen osallistujalistassa – joten itsekin innostun viimetingassa. Lajeina Kierroksella ovat luistelu, hiihto, juoksu, soutu, maantiepyöräily ja suunnistus.Mielestäni pystyn toimimaan maltillisesti ja järkiperustaisesti, kun ilmottaudun vain puolikkaalle.  Luistelu jää ”myöhäisherännäisyyden” takia muiden menojen jalkoihin ja intohimolla odotettuun hiihtoviikonloppuun sattuu kuumeflunssa. Käyn kuitenkin kannustamassa kavereita ladun varressa. 

Selkä kestää yllättävän hyvin, kunto alkaa olla kohtalainen ja puolimaraton menee Varkaudessa alle 2h, mikä on tavoitekin. 25 kilometrin yksinsoutu on rankka valinta parisoudun sijaan varsinkin, kun paattia ei ole säädetty minulle sopivaksi ja jalkatyö jää olemattomaksi; Nousen veneestä kaksinkerroin, sillä selkä ei tunnu heti suoristuvan. Ei se mitään, olen iloinen että saan lajin läpi, vaikka takana on ainoastaan yksi soututreeni koskaan. Maantiepyöräilyä varten olen hankkinut maastofillariini kapeat kuviottomat renkaat. Pyöräily sujuu hyvin. Päälläni on mieheltäni lainatut henkselilliset pyöräilyhousut, sillä kasvava vauvamaha ei enää tykkää vyötärökiristyksistä. Suunnistus on ehdottomasti vahvuuslajini ja sitä odotan innolla.

PAM! Lokakuussa kuudennella raskauskuulla selkäni alkaa sanoutua irti. Olen tähän asti pystynyt juoksemaan ja treenaamaan normaalisti. Yhtäkkiä alkaa alamäki. Lääkärit eivät anna lupaa vahvemmille särkylääkkeille ennaltaehkäisevästi, minkä seurauksena lähden taas ambulanssin kyydillä norsupiikeille. Raskaudesta huolimatta joudun syömään vahvoja särkylääkkeitä. Minua varoitetaan, että seitsemännellä kuulla ei enää voi käyttää vahvoja särkylääkkeitä. Kuin ihmeen kaupalla kivut vähenevät ja voin lopettaa lääkityksen. Loppuraskaus menee suuremmitta kivuitta, mutta enää ei tee mieli kokeilla kunnon kohotusta vaan fokus on lähinnä saada pidettyä jonkinlaista peruskuntoa ja liikettä yllä, jotta synnytykseen olisi parhaat mahdolliset edellytykset.

Vuosi 2012. Kaikki huippu-urheilijanaiset ovat parhaimmillaan synnytyksen jälkeen ;) Meille syntyy terve tyttö 23. tammikuuta ja osaltani ei synnytys olisi voinut mennä paremmin. Viikon päästä käyn hiukan metsähankihiihtelemässä. Kuusiviikkoa synnytyksestä olemme Ylläksellä latujen ääressä. Ei mitään suurta tekemistä osaltani, mutta on ilo, kun kaikki tuntuu sujuvan ja kipuja ei ole. Kaikki on hyvin. Loppuvuosi menee kuntoa nostaessa, muutamaan seikkailukisaan osallistuessa ja jopa palkintopallilla käydessä (mm. X-kaadon voitto lokakuussa!). Alkaa näyttää siltä, että vuodelle 2013 voisi asettaa suurempia tavoitteita. Olen niin innoissani!

Roku Geopark Challenge maali 2013

 Vuosi 2013. Miten huikea vuosi! Kunto on parempi kuin koskaan, Rokua Challenge 24H -seikkailukilpailusta lankeaa joukkueellemme hopeaa ja juoksen Vaarojen Maratonilla ensimmäisen maratonini oikein kelvolliseen aikaan. Loppuvuoden parantelen ja kuntoutan selkääni. Alan pikku hiljaa tajuta, että jokin tässä yhtälössä ei täsmää. Tulen aina kovan kunnon jälkeen rytinällä alas ja keräilen liikkujaidentiteettini rippeitä, jotta saisin motivaation aloittaa taas nollasta kunnon kohottamisen; Tullakseni taas tilanteeseen, josta ryminällä tiputaan korkealta ja kovaa.

Perhevaelluksella  Muotkatuntureilla

2014–> Tasapainon etsinnän aikaa. Päätän, että nyt saa riittää näin laajaliikkeinen jojoilu ja pyrin mieluummin löytämään vakaan tilan, johon liikunta kuuluu hallittuna osana. En lupaa osallistua kilpailuihin, vaan koetan ensin löytää syitä notkahduksille ja tehdä korjausliikkeitä, jotteivät ne toistuisi. Lupaan kuitenkin ottaa osuuden Kuopion Venlojen viestin ”paineettomasta” ryhmästä. Juoksu ja suunnistus kulkevat hyvin, mutta syystä tai toisesta polveni pettää alta kovasti paukahtaen. Minulla on 12 vuotta aiemmin paukahtanut ristiside, ja tiedän, että ääni on pahempi kuin vamma. Kävelen varovasti 4. osuuden läpi ensiapupisteen kautta.

Lääkäri tekee diagnoosin osittain revenneestä ristisiteestä ja käytän kyynärsauvoja kaksi viikkoa. Toispuoleisen kävelyn jälkeen selkäni oireilee koko syksyn, enkä kiinnitä tarpeeksi huomiota polveen, joka ei ole vieläkään kunnossa. Marraskuussa havahdun tilanteeseen ja hakeudun jälleen lääkärille. Magneettikuvista löytyy vuoden 2015 puolella eturistisiteen täydellinen repeämä sekä kierukan repeämä. Leikkauspöytä on edessä maaliskuussa. Leikkaus menee hyvin ja kuntoutus alkaa. Kuntoutuminen venyy hiukan odotettua pidemmälle, mutta nyt marraskuussa 2015 olen siinä pisteessä, että kahdeksan kuukauden varoaika rajuimpiin liikuntoihin on ohi ja saisin ruveta esimerkiksi suunnistamaan. ”Maltilla”, sanon itselleni ja olen sanonut monta kertaa. ”Mihinkään ei ole kiire.”

Suvi Saarinen

(Selkävaivaisen urheilijan tarina ja tasapainon etsintä Vol. 2 tulee käsittelemään erityisesti tasapainon etsintää ja oivalluksia.)

Mammuttimarssi 23.-24.10.2015

Vastustamaton tarjous

Olin aikeissa lähteä polkemaan Mammuttimarsin marssimatkaa, kunnes reilu viikko ennen tapahtumaa minulle melko tuntematon Nopsakoipi kyseli, lähtisinkö polkemaan vähän pidempää reissua. Tarjous oli varsin vastustamaton, sillä siihen kuului valmiiksi tulostetut kartat rastipisteineen (A3), kamelipalvelu, hinausapu sekä eväät ABC:lla. Oma lisäarvoni kovakuntoisen miehen matkassa kuitenkin arvelutti - erityisesti, koska satulassa oli tullut istuttua hurja yksi kerta syksyn aikana, ja hänen tavoitteensa oli päästä pois määräajassa. Matkaan kuitenkin lähdettiin.

Kuva: Tuomas Sovijärvi

Nopsan kanssa matkaan

Polkaisimme matkaan yhdessä reilun parinkymmenen muun tuskailijan kanssa. Ekalle rastille siirryttiin tiiviissä rykelmässä, mutta tokalle oli mahdollista päästä suoraan polkua pitkin tai pitkähkön tiekierron kautta. Meidän ajatuksemme oli mennä polkua pitkin, jos se näyttäisi ajokelpoiselta, mutta kiertää muussa tapauksessa. Ennen kuin huomaankaan, Nopsa singahtaa hakkuulle muiden perässä kadonnutta polkua etsimään. Seuraan vikisten perässä. Kymmenen minuutin tetsauksen jälkeen toteamme tilanteen toivottomaksi ja palaamme tielle. Menee hetki, ja taas Nopsa punaisine valoineen katoaa horisonttiin ja vieläpä umpikujaan. Manaan tyhmyyttäni lähteä koko taipaleelle. Ainekset yhteistyöhän vaikuttavat olemattomilta, eikä 200+km:n yksin polkeminenkaan juuri houkuta. Purettuani turhautumiseni, ”loppumatka” eli seuraavat 22h sujuvatkin kaikkia ennakko-oletuksiani paremmin.

Kulkua

Matkalla kolmoselle kovia pyöräilijöitä pyyhältää ohitse. Kakkoselle kiertäminen oli siis ilmeisen kannattavaa, sillä vaikka kuvittelimme jääneemme jo muiden letkoista, olemme hyvästi samoilla hudeilla. Nelonen haetaan hölkkäämällä muutaman kilometrin päästä, napataan vitonen ja jatketaan uintirastille. Pikapulahdus nakkena lämpimältä tuntuvassa vedessä menee kivuttomasti, eikä salamavalotkaan tänä vuonna välky.

Kuva: Sari Vepsäläinen

Pari seuraavaakin rastia sijaitsee Liesjärven kansallispuiston alueella, ja rasteille ei pääse ajamaan perille. Ajovauhdissa en pysy aivan miesten letkoissa, mutta rasteilla kuitenkin treffataan.

Sitten alkaa ajovoittoisempi osuus. Omaksun paikkani Nopsan peesistä, ja yritän epätoivoisesti katsella välillä karttaakin. Lampun valossa pientä pränttiä on vaikea lukea, kun pitää samalla tuijottaa rengasta. Pariin kertaan ajamme risteyksiemme ohi, ja otamme rastit omia uriamme pitkin. Alusta vaihtelee märän pehmeästä tiestä hetkittäin kovaan nopeaan.

Kivisammaljärven rastilla kadotamme pyörämme. Etsimme parikymmentä minuuttia tietä, jolla pyörämme odottavat. Gepsijäljestä päätellen olemme kävelleet aivan vierestä ohi. Haahuilu syö ja suollan jotakin vähemmän rakentavaa sen sijaan, että kontribuoisin tien löytämiseen. Viimein pyörät löytyvät, ja pääsemme ihastelemaan hetkeksi avautuvaa kirkasta tähtitaivasta, joka katoaa nopeasti pilvien peitteeseen.  

Aamun alkaessa sarastaa olemme saapumassa Tammelaan. Kuivajärvi on maagisen kaunis auringon noustessa, mutta Tammelan S-marketin kello seitsemän aamunavajaiset kiinnostavat tässä vaiheessa huomattavasti enemmän. Aikaa startista on kulunut kohta 12h, mutta rasteissa ei olla puolessa välissäkään. Mietityttää, kuinka järkyttävän pitkä reissu on vielä edessä. Reisissä painaa, eikä vauhti varmasti kiihdy loppua kohden.

Puolimatkassa

Nöyrin mielin istun taas satulaan ja kurvaamme Forssan kautta kohti Torronsuota. Asfaltilla polkeminen tuntuu taivaalliselta, ja lyhempien rastivälien ansiosta rastisaldo kasvaa tässä vaiheessa nopeasti.

Kuva: Nopsakoipi

Similänkulman rastilla erehdymme ottamaan pyörät iloksemme ryteikköön. Karttaan merkitystä polkusta ei taaskaan näy jälkeäkään, ja alkaa jo tuntua siltä, että rastien paikat on valittu juuri niistä paikoista, missä kartassa on polku, mutta luonnossa ei. Pyörän roudaaminen maastossa käy voimille, ja mielikin on synkkä. Saan armahduksen, ja laskeudumme tielle pellon reunaan.

Torronsuon lähestyessä vauhtini alkaa uhkaavasti hidastua. Pääsen muutamaksi kilometriksi narun perään, mikä piristää kummasti. Saapahan Nopsakin hetkeksi hien päälle ja tuntumaa tekemiseen. Somerolla odottaa suunniteltu ruokatauko, mutta sitä ennen poljetaan vielä kilometri jos toinenkin harmittavan märällä ja pehmeällä alustalla.

Hitaalla

Istumme ABC:lla tunnin verran. Meillä ei ole kiire, ja tuntuu hyvältä saada varpaat hetkeksi lämpimiksi. Matkaa on taitettu yli 170km, ja vaikka Torronsuon hitaat pätkät ovat vielä edessä, alan uskoa, että reitti päästään loppuun.

Matka Somerolta Torronsuolle on enimmäkseen ajokelpoista. Yllätymme positiivisesti löytämällä ensimmäistä kertaa karttaan merkitsemättömän polun, mitä pystymme hyödyntämään. Lintutornirastia etsin laavusta, mikä havahduttaa oman aivotoimintani hitaudesta.

Kuva: Nopsakoipi

Torronsuon Isosaaren rastille johtaa taas ratamestarin erikoinen, ja polun sijaan tunkkaamme menopelejämme ärsyttävän pitkään suolla pusikossa. Energia menee etenemiseen, ja suunnistaminen nojaa pitkälti onneen löytää jossakin vaiheessa jokin kohde, mistä saa kiinni. Pyörimisen jälkeen löydämme viimein polun, joka vie rastille. Jos jotakin positiivista hakee, niin rämpiminen olisi varmasti syönyt vielä enemmän yöaikana.

Rastilta eteenpäin polku on – luojalle kiitos siitä – ajokelpoinen ja yhtyy soratiehen ilman tunkkauksia. Haapasaaren rastille tetsaamme suota pitkin. Tiedostamme, että tästä eteenpäin pääsee ajamaan lähes rastien viereen, joten suossa rämpiminen tai jalkojen kastuminen ei juuri hetkauta. Lokakuisessa auringossa kylpevää Torronsuota on rauhoittava ihailla lähietäisyydeltä ja mieli on taas niin korkealla kuin 20h kohdalla vielä mahdollista.  

Loppukiri

Loput rastit saadaan haettua suuremmitta jalkautumisitta. Muutamalla rastivälillä vielä säädetään lähestyvän lopun kunniaksi. Eerikkilässä valitsemme maisemareitin kannaksen yli, mutta polku päättyy vastarannalla yllättäen aitaan. Takaisin emme enää palaa, vaan sammutamme lamput ja kierrämme aidan pienellä vesikosketuksella.

Turpooseen saavumme lähes vuorokauden taivaltamisen jälkeen kaksi ja puolisataa kilsaa mittarissa. Olo on yllättävän hyvä, ja takapuolikin pysyy vielä satulassa. Nälkä toki on ja hieman väsyttää.

Kaikessa kovuudessaan tämäkin keikka nousee syksyn elämyslistani kärkipäähän. Nopsaa kiitän isosti siitä, että houkutteli minut mukaan matkaansa. En edelleenkään ole varma, mikä lisäarvoni hänen matkassaaan oli, mutta en anna sen haitata. Niin tai näin, on mahtavaa, että tuntemattoman ihmisen kanssa pystyy viettämään hilpeän vuorokauden ajoittaisesta tuskasta huolimatta.

Salla

Mammuttimarssi 23.-24.10.2015 vol 2

Nopsakoipi vierailevana kynänä Snowflakes-blogissa: Sallaa ulkoiluttamassa

Tämän vuoden Mammutin 200 km tossulla jäi haaveeksi kipeytyneen pohkeen vuoksi (onneksi sillä hylsy olisi ollut kuitenkin lopputulos). Kuitenkin mukaan teki mieli, joten jopo oli vaihtoehto, tosin maasturilla oli vain yksi lenkki tullut ajettua tällä kaudella. Silmiin sattui Sallan nimi 100 km lähtölistalta, hetken mietittyäni rohkaisin mieleni ja kysäisin mukaan Tuskalle.

No siinä kävi kuten 50:lle ukolle yleensä käy. Mutta kun lupasin kynttiläillallisen ja kokovartalohieronnan, niin johan Salla suostui. Sallaa en sen paremmin tuntenut, joten otin puhelun henkilölle jonka henkilöllisyyttä en paljasta, kun kuolinvuoteella. Joten puhutaan vaikka vain Päivistä. Suoraan kyselin Päiviltä onko Salla villi, vapaa, eronnut vai karannut ja paljon muuta, olinhan liikkellä tositarkoituksella (siis päästä maaliin). Vartissa Päivi sai mut vakuuttuneeksi, että Salla jos kuka olisi oikea kaveri 200 km. Kartat sain karttapalvelusta (kiitos Riitta ja Pete) ja viikolla pidettiin hätäinen miitti.

Matkaan polkaistiin isona ryhmänä leppoisaa vauhtia, ja heti ykkösellä alkoi se loputon jopon raahaaminen. Joka jatkui kakkosella, suh äkkiä otin suunnan kohti tietä. Sallahan tykkäsi jopon raahamisesta, mutta vain huonoa. Tietä kiertäen olimme kakkosella ihan kärkisijoilla. Seuraavilla rastiväleillä yritin aistia mitä vauhtia Salla pystyy ajelee, ettei liikaa hapota alkumatkasta.

Matkalla alkoi mulle selvitä, ettei kova pyöräpopo ollut paras valinta juoksupätkille. Uinti sujui mallikkaasti ja matka jatkui. Tasaisin välein jopon raahausta, kunnes rastilla14 onnistuin hukkaamaan jopot kokonaan ainakin vartiksi. Nooh... löytyiväthän ne ihan sieltä, mihin oltiin ne jätetty, mutta kyllä vähän harmitti. Aina välillä yritin udella onko vauhti ok ja miten peffa jaksaa, vastaus oli aina kaikki ok.

Matka sujui mukavasti ja jotain juttuakin riitti koko yöksi. Aikaisin aamulla ihmeteltiin taivaalla kolmea kirkasta mollukkaa kuun lisäksi, mutta kumpikaan ei osannut niitä tarkemmin nimetä.

Tammelassa otan suoran suunnan S-marketin vesipostille, mutta Sallan suunta oli kyllä parempi suoraan kauppaan sisään. Täällä pieni ostoskierros ja matka jatkuu reppu täynnä "lihaisia paloja". Matka jatkui ohi Forssan ja parin pusikon jälkeen alkoi Torronsuo lähestyä, pikitiellä tarjosin vetoapua jokusen kilsan.

Vihdoin olimme Someron ABC:llä, jossa olikin piiitkä paussi. Täältä hurautetiin taas parin rastin kautta Torronsuon laitaan lintutornille. Siellä tornissa Salla nojaili kaiteeseen ja haaveili ties mistä, oli niin "lutuisen" näköinen, että oli pakko kaivaa kamera esiin ja ikuistaa tilanne.

Suolla oli vielä tarjolla pöpelikköä jota kiertäessä suunta (lue olematon polku) olikin taas hukassa jonkin hetken. Sitten huomattiin, että viimeinen A3 kartta olikin jo käytössä ja vauhti vain kiristyi kilvan pakkasen kanssa. Maaliin päästiin alle 24h (jäätynein varpain) mikä olikin jonkun sortin tavoite.

Sallahan tuumaili blogissa mikä oli hänen lisäarvonsa nopsakoivelle näissä pippaloissa. No tässä yksi, jos on kaksi vaihtoehtoa 30:nen pimu vai 45:nen karvainen jätkä (sori Prittinen), niin eiköhän valinta ole aika selvä. Tästä vuorokaudesta jäi mieleen vain hyviä muistoja hyvässä seurassa, ei tosiaan Päivi sanaakaan valehdellut Sallaa kehuessa.

Nopsakoipi

Tunnusteluretki Santahaminaan

Santahaminan varuskunnan alueella järjestettiin 9.5.2015 ihka ensimmäisen kerran Sandis Trail Sprint. Kyseessä on "off-road"-kisa, jossa maasto todellakin on haastavaa ja vaihtelevaa. Matkoina valittavana oli 7 km lenkki kerran tai kahdesti.

Osallistuin kisaan tutkimusmatkailija-asenteella kameran kanssa. Lopulta kisa vei sen verran mukanaan, että totesin lopulta juosseeni matkasta yhden kolmasosan, kävellyt yhden kolmasosan ja kiipeillyt/keikkunut kallioilla yhden kolmasosan. Kyseessä ei siis ihan perinteinen polkujuoksu :) Vastaanotto sotilasalueella oli todella kiva ja ystävällinen ja kisat järjestelyt olivat onnistuneet. Kaunis, joskin "hieman" tuulinen sää kruunasi päivän.

Reitillä saatiin alun pienen ryteikön jälkeen juosta korkeilla kallioilla, ihastella merenselkää aaltojen löydessä vasten kallioita.

Matkalle mahtui hiukan haastavampaa maastoa. Erityisesti rannan mukulakivet jäivät lähtemättömästi mieleen...

Loppusuoran asiaatkuuluvat esteradat olivat kiva lisä, joskin henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että niitä olisi matkan varrella voinut olla enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan tosi kiva kisa, sopii mainiosta tyypeille, jotka kaipaavat pururadan/polun lisäksi vielä hiukan lisää. Suosittelen lämpimästi ja varmasti ensi vuonna uudelleen! Suurkiitos järjestäjille!

Hanna

Talvivaellus Salamajärvellä 30.1.-1.2.2015

Pj Suvi kyseli jo pikkujouluissa halukkuuttamme lähteä talvivaellukselle lumikengillä ja/tai umpihankisuksilla. Etelän surkea talvi saikin aikaan kymmenen hiutaleen joukkuryntäyksen keskisen Suomen lumelle.

Elisa, Salla, Suvi P., Kaisu, Mervi, Kati, Suvi S., Petra, Elina ja Anne lauantaiaamun pirteässä starttikuvassa.

Jakauduimme kahteen osaan, lumikenkäilijöihin ja umpihankisuksijoihin ja lähdimme tekemään muutaman tunnin vaellusta upeisiin maisemiin Salamajärven kansallispuistossa.

Lumikengillä Kati, Suvi  P. ja Kaisu.

Suksiporukalla kävi mieletön mäihä, lämmin taukotupa Jyrkänniemessä! Vieraskirjan mukaan Antti oli ollut siellä yötä ja saimme nauttia mökin lämmöstä eväitä syödessämme. 

Upeita keloja oli ihan pakko välillä halia. 

Umpihankisuksilla meno oli mukavaa, rentoa ja rauhallista ja kauniin ja hiljaisen luonnon keskellä, ah, niin rentouttavaa. 

Nukuimme kaksi yötä teltoissa, kukaan ei kömpinyt autiotupaan. Yhteistyössä Suvi S:n opastuksella pihapiiriin rakennettiin myös lumikammi. Siinä nukkuivat Elisa ja Suvi S. tyytyväisinä toisen yön. Kammin sisällä oli uskomattoman hiljaista, hyvin se lumi eristää. 

Huippu hieno reissu, suurkiitokset Suvi S:lle järjestämisestä! Loistavat etukäteisjärjestelyt ja ohjeistukset sekä tietenkin ihanat hiutaleet tekivät tästäkin reissustamme ikimuistettavan. 

Ensi talvena uudelleen ;)