Vappu 2011, Soomaa, Viro

Vapun viettäminen meloen Hiutale-porukalla on muodostonut jo jonkinlaiseksi perinteeksi. Edelliset vaput ovat kuluneet Etelä-Suomen joilla, mutta Vantaajoen kulmien ollessa jo melko tuttuja ja Porvoonjoen puskat ja pellot vähemmän silmiä hiveleviä, päätettiin tänä vuonna kokeilla jotain uutta. Tokihan Suomestakin löytyy monenmonta hienoa melontaankin soveltuvaa jokea, mutta jäätilanne vapunaikaan pohjoisemmassa kuitenkin kysymysmerkki.

Myös Virossa melottavia jokia rittää, minkä tiimoilta 5/2010 Meloja-lehden juttu melonnasta Baltian joilla toimi hyvänä alkuna retken suunnitelulle. Toiveissani oli löytää Tallinnan liepeiltä jonkin vähintään n. 60km pituinen melontakelpoinen joki. Jägala-joki vaikutti aluksi lupaavalta, mutta youtuben matskussa sen verran hurjalta kevätkuohuilla, että joen etsintää piti laajentaa pidemmälle. Listan kärkipäähän nousivat Soomaan kansallispuisto Pärnun tuntumassa ja Võhandu-joki maan kaakkoisosassa. Soomaa on erämaahenkinen suoalue, joka erityisesti tulva-aikaan suosittu melontakohde paikallisten keskuudessa. Võhandu puolestaan vaikutti koskineen melontamielessä mielenkiinoitsemmalta. Lisäksi joella järjestettiin samaisena viikonloppuna 100km melontamaraton, jonka kulkua olisi mukava seurata tulevia seikkailuja ajatellen.

Soomaa valikoitui kohteeksemme läheisemmän sijaintinsa ansiosta. Sain myös nopesti yhteyden paikalliseen melontayrittäjään, mikä vauhditti osaltaan raamien lukkoon lyömistä 12-päiselle porukalle. Retkemme oli omatoiminen, mutta toiveitamme vastaavat lähtö-, yö- ja lopetuspaikkaehdotukset tulivat paikallisyrittäjältä. Soomahan siirryimme Tallinnasta minibussitaksilla ja Helsingistä lahden yli Tallinnaan Lindan aluksella. Kusannuksia reissulle tuli yhteensä noin 100EUR/hlö + muonat.

Matkaan lähdettiin vapun aatonaattona. Tallinnaan saavuttuamme matkanteko näytti hetken huolestuttavalta, kun lupauksista huolimatta minibussi ei ollutkaan meitä vastassa sataman portilla. Taksi löytyi onneksi meren puolelta parkista, mistä jatkoimme kauppaan. Nekin, jotka olivat ajatelleet roudaavansa juominkinsa & syöminkinsä Suomesta olivat käsittääkseni tyytyväisiä valikoimiin :) Matka jatkui Pärnun kautta Soomaan eteläpuolelle Kanakülaan, minkä jälkeen kuskimme ilmoitti meidän olevankin perillä eräälle maalaistalolle saavuttuamme. Jokea ei näkynyt missään, eikä talosta ulos asteleva vanha pariskuntaan näyttänyt tietävän melonnastamme mitään. Mies onneksi kutienkin tiesti kohteemme – Penikoormatalun – ja yritti ensiksi kartoin opastaa meidät perille. Ilmeisesti todettuaan sen toivottamaksi lähti meille paikallisoppaaksi! Vietimme ensimmäisen illan tällä Penikoormatalulla, jossa savusauna oli myös meille lämmitetty.

Ekan aamun klo 10 startista ei taidettu myöhästyä montaakaan minuuttia. Saavutus sinänsä, erityisesti kun viime vuoden skumppahävikistä viisastuneena lastin kiinnittämiseen päätettiin panostaa kunnolla. Vaikka vaikeaa melottavaa ei pitänytkään olla tiedossa, melontaparit oli jaettu siten, että jokaisesta paatista löytyi ainakin yksi kokenut meloja. Täysin haastettomaksi tätä Halliste-jokea ei tosin voi sanoa. Erityisesti kansallispuiston alueella majavien padot ja joen yli kaaatuneet puut tekivät melonnasta paikoitellen varsin mielenkiintoista. Koskien puuttuessa erilaiset majavapatojen ja puiden ylitys-, alitus- sekä kantotyylit piristivätkin matkantekoa melkoisesti!

Aattona meloimme Riisan kylään, minne matkaa startista kertyi noin 30km. Päivä oli aurinkoinen, mutta Riisaan saavuttuamme satoi kaatamalla. Leiritymispaikakasi meille oli suositeltu paikallisen kylähullun takapihaa, minkä hyvä puoli oli tulipaikan olemassaolo. Suojaa siellä ei kuitenkaan ollut, mutta eipä sitä pitkään olisi tarvittukaan. Illalla nähtiin mm. puussakiipeilynäytöksiä ja keskusteltiin ufoista.

Tokan päivän määränpäämme oli 10km:n päässä Saarisoossa. Alkumatkan pieni ja mutkitteleva erämaahenkinen joki muuttui Riisan kohdalla suorstaan valtaväyläksi toisen joen yhdyttyä siihen. Tästä huolimatta joen leveys ei aina tainnut riittää vastatuulen tartuttua paattiin j-vetoja harjoitteleville :) Erityisesti jäi mieleen erään talon pihasta rantaan kirmannut rottweiler, joka näytti innostuvan rantakaislikossa jumittavasta purkistamme. Vältyimme sentään lähemmältä kontaktilta.

Soomasta netistä löytyvä materiaali luo kuvaa erämaahenkisestä suomaastosta. Halliste-joen ympärillä oli kyllä alavaa, mutta suot enemmänkin niittymäisiä. Saarisoohon perille päästyämme saimme vielä selityksen sille, miksi erämaahenkisiä soita ei jokisuistossa ollut. Turvekerroksen jatkuva vahvistuminen kohottaa suon keskiosaa ympäristöään korkeammalle ja turvekerros voi olla jopa lähes 10 metriä paksu. Saarisoossa pääsimme onneksi vielä tutustumaan tällaiseen silmänkantamattomiin jatkuvaan ihmesuohon!

Matkajärjesteyt saatettin todeta siinä vaiheessa jotakuinkin onnistuneiksi, kun nimelläni varustettu bussi kurvasi melonnan päätepisteeseemme. Joki ja reissu kaikenkaikkiaan jäävät ehdottomasti mieleen hienona kokemuksena. Todennäköisesti suuntamme Viroon toistekin ja ensi kerralla rohkenemme valitsemaan melontamielessä hieman haastavamman joen. Jos minä järjestän matkan, niin kohde on Võhandu.

Salla